1. Kuusen alla
Talvi-ilta oli laskeutunut raskaana kylmänä vaippana pienen suomalaisen maaseutukylän ylle. Iso puutalo seisoi ylväänä kinosten keskellä, vanha mutta yhä tukevasti pystyssä, kuin muistuttaen ympäristöään siitä, että jotkut asiat eivät katoa – eivät edes ajan syvimmässä jäässä. Sisällä talossa vallitsi joulun harras rauha. Tai ainakin siltä se vaikutti.
Ella istui olohuoneen lattialla kuusen vieressä, pitelemässä käsissään vaaleansinistä koristepalloa, jonka hän oli saanut mummoltaan monta vuotta sitten. Kuusi oli täynnä perheen historiaa: vuosien varrella kerättyjä koristeita, askarteluja ja pieniä muistoja. Mutta jokin tänä vuonna oli toisin.
”Ella!” hänen äitinsä ääni kantautui keittiöstä. ”Tuotko piparimuotit tänne?”
Ella huokaisi ja nosti koristeen varovasti oksalle. Hän ei halunnut lähteä pois kuusen luota. Jokin siinä veti häntä puoleensa tänä vuonna enemmän kuin aiemmin. Oliko se kuusen alle asetellut lahjat? Ne näyttivät erityisen houkuttelevilta, etenkin yksi niistä.
Paketti oli suuri, huomattavasti muita lahjoja isompi. Sen pinta oli kääritty jollain oudon vanhanaikaisella paperilla, joka ei hohtanut kuten tavallinen lahjapaperi. Sen sävy muistutti melkein pergamenttia, ja päällä oleva punainen nauha näytti käsintehdyltä. Paketissa ei ollut nimeä.
”Eihän kukaan oikeasti avaa lahjoja vasta aattona”, Ella mutisi itsekseen, kun hänen sormensa hapuilivat kohti paketin reunaa. Mutta ennen kuin hän ehti koskettaa sitä, keittiöstä kaikui jälleen äidin komento.
”Ella, heti!”
Petyttyään omaan rohkeutensa puutteeseen, hän lähti keittiöön. Mutta hänen mielensä ei päästänyt irti siitä paketista. Jokin siinä odotti. Jokin kutsui.
2. Talo herää
Yö laskeutui. Ulkona pimeys peitti maiseman, ja tähtien valo vain heijastui jäätävästä maasta. Perhe oli siirtynyt nukkumaan, mutta Ella valvoi vielä sängyssään. Hänen huoneensa ovi oli hieman raollaan, ja olohuoneesta kantautui kuusen kynttilöiden himmeä, värisevä valo.
”Ehkä se on vain salaisuuslahja”, hän mutisi itselleen. Mutta miksi hän ei ollut kuullut siitä mitään? Miksi kukaan ei ollut maininnut mitään näin isosta paketista?
Ella nousi hiljaa vuoteestaan, varoen, ettei vanha lattia narisisi. Hän asteli paljain jaloin kohti olohuonetta, jossa kuusi seisoi varjojen ympäröimänä. Paketti oli edelleen siinä, houkuttelevana ja odottavana.
Hän polvistui sen eteen. Nyt hän oli lähempänä kuin koskaan. Hänen kätensä kohosi hitaasti kohti nauhaa. Kun hänen sormensa koskettivat sitä, talossa kuului ääni. Matala narahdus, aivan kuin joku olisi astunut lattialaudalle.
Ella hätkähti ja käännähti ympäri. Olohuone oli pimeä. Kuusen kynttilät lepattivat hieman, mutta mitään ei näkynyt. Ehkä se oli vain hänen mielikuvitustaan. Hän käänsi katseensa takaisin pakettiin.
”Ehkä vain pieni vilkaisu”, hän kuiskasi ja alkoi nykiä nauhaa.
3. Paketin kutsu
Nauha ei irronnut. Se ei liikkunut milliäkään, vaikka Ella veti sitä yhä kovemmin. Paperi tuntui oudolta – melkein kuin nahkaiselta. Hän käänsi päätään tarkemmin katsoakseen pintaa, ja huomasi siinä pieniä, hiuksenhienoja uurteita. Melkein kuin ihohuokosia.
Hänen sormensa alkoivat vapista. Miksi hänestä tuntui yhtäkkiä kylmältä? Hän kosketti pintaa uudelleen, mutta nyt sen lämpö oli muuttunut. Se tuntui viileältä ja… hengittävältä?
Äkkiä valot räpsyivät. Ella perääntyi nopeasti, mutta juuri kun hän otti askeleen taaksepäin, kuusen kynttilät sammuivat. Olohuoneessa oli nyt täydellinen pimeys. Hän kuuli sydämensä hakkaavan korvissaan, kun hän haparoi tietään takaisin huoneeseensa.
4. Joulun ensimmäiset varjot
Aamulla Ella kertoi tapahtumasta perheelleen. Hänen isänsä nauroi: ”Olet varmaan nähnyt unta. Talo on vanha, ja laudat narisevat aina.”
Äiti kuitenkin kurtisti kulmiaan. ”Talo ei ole aina vanha. Eikä se narise itsestään.”
Antti, hänen veljensä, vilkaisi häntä ilkikurisesti. ”Kai et pelkää mitään pakettia? Ehkä siellä on jotain karmeaa… kuten isoäitisi vanhat sukat.”
Ella ei sanonut enää mitään, mutta paketti ei jättänyt häntä rauhaan. Hän halusi avata sen. Hän tarvitsi tietää, mitä sen sisällä oli.
5. Ensimmäinen isku
Jouluaatto oli vihdoin koittanut. Talossa vallitsi odottava tunnelma – ainakin perheen aikuisten keskuudessa. Ella ei voinut unohtaa edellisyönä kokemaansa. Paketti tuntui muuttuneen jotenkin – se oli pelottavampi kuin aiemmin, mutta yhtä aikaa vastustamaton.
Ella istui olohuoneessa ja tuijotti kuusen alle. Lahjoja oli paljon, mutta paketti erottui muiden joukosta kuin vieras tumma pilvi kirkkaalla taivaalla. Sillä oli oma painonsa, näkymätön mutta tuntuvan raskas.
”Hei, älä jumitu sinne kuusen alle”, Antti tokaisi. Hän käveli sisään olohuoneeseen ja laski pelikonsolin ohjaimen pöydälle. ”Se on varmaan joku ylläri isältä. Loppuu varmaan sieltä joku ärsyttävä lautapeli.”
Ella ei vastannut. Hänen silmänsä pysyivät paketissa, joka tuntui tuijottavan takaisin.
Antti virnisti ja käveli kuusen luokse. ”Tiedätkö mitä? Avataan se nyt, niin sun ei tartte olla noin naurettavan utelias.”
”Älä koske siihen!” Ella parahti, mutta Antti ei kuunnellut. Hän kumartui paketin puoleen ja tarttui nauhaan. Hänen kasvoillaan oli ilkeä virne, kun hän nykäisi.
Nauha ei liikkunut. Antti rypisti kulmiaan ja veti uudelleen, mutta nauha pysyi tiukasti kiinni.
”Mitä hittoa? Onko tämä liimattu kiinni?”
Ella vilkaisi ympärilleen, varma, että jotain tapahtuisi. Ja silloin se alkoi.
Ensimmäisenä oli ääni – matala, ontto humina, joka tuntui tulevan syvältä maan uumenista. Se värisytti huoneen lattialautoja ja tuntui kaikuvan perheen korvissa kuin kuiskauksena, jota kukaan ei täysin ymmärtänyt.
”Kuulitteko tuon?” Antti kysyi, ääni nyt ärtyneen sijasta hämmentynyt. Hän päästi irti nauhasta ja astui taaksepäin.
Samalla hetkellä olohuoneen lamppu sammui. Kaikki valot talossa välkähtivät, ja kynttilät kuusessa sammuivat yhtä aikaa.
Pimeys laskeutui raskaana kuin peitto.
6. Paketin painajainen
Pimeydessä kaikki pysähtyivät. Äiti huusi keittiöstä: ”Onko sulake mennyt? Antti, käykö kaikki hyvin?”
Antti ei vastannut. Ella kuuli veljensä hengityksen muuttuvan raskaaksi pimeässä. Hän yritti kurottaa veljeään kohti, mutta jokin piti häntä paikallaan. Pimeys ei ollut enää vain pimeyttä – se tuntui elävältä, kylmältä ja painostavalta.
Sitten se tuli: nauru. Kimeä, vääristynyt lapsen nauru, joka alkoi yhdestä kulmasta ja kiersi huoneen hitaasti ympäri. Se ei ollut kenenkään perheenjäsenen ääni.
”Se… tulee paketista”, Antti kuiskasi lopulta, ääni vapisten.
Ella yritti huutaa, mutta ääni ei tullut ulos. Hän tunsi sen – miten paketti ei enää ollut vain kuusen alla, vaan jollain tavalla leijui tilan läpi, jokaisessa nurkassa. Paketin olemus tuntui kietoutuvan huoneen ympärille kuin kylmät, näkymättömät sormet.
Valot syttyivät.
Olohuone oli ennallaan. Kuusen kynttilät paloivat kirkkaasti, mutta paketti… se oli nyt siirtynyt. Se ei ollut enää kuusen alla, vaan istui keskellä olohuoneen lattiaa. Sen ympärillä lattia oli täynnä tuoreita, märkiä jalanjälkiä, aivan kuin joku olisi juuri kulkenut ympäri huonetta.
”En koske siihen enää”, Antti mutisi ja perääntyi pois huoneesta.
7. Perheen kirous
Jotain oli muuttunut talossa. Paketin siirtyminen oli vain alkua. Päivän mittaan perheenjäsenet alkoivat huomata omituisia asioita:
- Isä: Löysi keittiön lattialta rikkoutuneen kahvikupin. Hän oli varma, ettei kukaan ollut sitä pudottanut, mutta hän kuuli äänen yhä mielessään.
- Äiti: Väitti tunteneensa jonkun koskettavan hänen olkapäätään, kun hän oli yksin vintillä. Kun hän kääntyi, vintin ikkuna oli auki, vaikka sen piti olla suljettu.
- Antti: Sai raapaisun käsivarteensa, vaikka hän ei ollut edes liikkunut olohuoneessa.
Ella ei kertonut kenellekään, mitä hän oli nähnyt. Hän oli herännyt keskiyöllä ja huomannut paketin olevan nyt hänen huoneessaan. Se seisoi hänen sänkynsä vieressä, hiljaisena ja odottavana. Ja sitten… se oli kadonnut.
8. Totuuden hetki
Joulupäivänä talon kaikki kellojen viisarit pysähtyivät samaan aikaan: klo 15.33. Paketti oli jälleen olohuoneen lattialla, mutta nyt sen pinta oli muuttunut. Pergamenttimainen paperi oli alkanut halkeilla, ja halkeamien alta näkyi jotain mustaa ja sykkivää.
”Tämä ei ole enää hauskaa”, äiti sanoi itku kurkussa. Hän tarttui pakettiin ja yritti nostaa sitä, mutta se ei liikkunut. ”Se painaa… liikaa. Se ei voi painaa näin paljon!”
”Meidän täytyy polttaa se”, isä ehdotti.
Mutta kun he yrittivät siirtää paketin ulos, se päästi äänen. Aluksi se kuulosti vain huokaukselta, mutta sitten se kasvoi. Ääni täytti koko talon. Se oli kuin sadan ihmisen kuiskauksia päällekkäin, sanoja joita kukaan ei voinut ymmärtää. Valot sammuivat jälleen, ja lattia alkoi täristä.
Pimeydessä perhe kuuli kuiskauksen, joka oli yhtäkkiä aivan selvä. Se tuli jokaisesta suunnasta yhtä aikaa:
”Sinä kutsuit minut. Nyt minä olen täällä.”
9. Kutsumaton vieras
Ääni pimeydessä oli kuin märän hiekan raapimista lasin pintaa vasten, kylmä ja luonnottoman terävä. Perhe seisoi hiljaa olohuoneen hämärässä, kun kuiskaukset jatkuivat, hitaasti muuttuen matalaksi nauruksi, joka täytti koko talon. Valot syttyivät taas, mutta nyt niiden valo oli himmeää, melkein harmaata.
Paketti istui edelleen lattialla, mutta nyt sen paperi oli lähes täysin repeytynyt. Sen alta pilkisti jotain mustaa ja kiiltävää, kuin vääntyneitä metallinpalasia tai luurangon luita.
”Emme voi jättää sitä tähän”, isä sanoi, ääni väpättäen. Hän yritti nostaa paketin, mutta sai saman tien viillon kämmenselkäänsä. Hän parahti ja hypähti taaksepäin, tuijottaen vuotavaa haavaansa.
”Se ei halua meidän koskevan siihen”, äiti kuiskasi, kädet suojaten itseään. Hän oli alkanut vavista, ja hänen katseensa kiinnittyi seinään, missä varjot näyttivät liikkuvan, vaikka valot eivät vaihtaneet paikkaansa.
10. Paketin salaisuus
Ella seisoi muiden takana, mutta hänen katseensa ei irronnut paketista. Hän tunsi sen kutsun, saman selittämättömän vetovoiman, joka oli pitänyt hänet valveilla yöllä.
”Se haluaa jotain meistä”, hän sanoi hiljaa. Hänen äänensä särähti, mutta hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus. ”Mutta mitä se haluaa?”
Äiti katsoi häntä järkyttyneenä. ”Mitä sinä tarkoitat? Se on vain…”
”Se ei ole vain mitään”, Ella sanoi päättäväisesti. Hän astui lähemmäs pakettia, vaikka perheenjäsenet huusivat häntä pysähtymään. Hänen mielessään oli vain yksi ajatus: Minun täytyy tietää.
Hän polvistui paketin viereen ja kosketti sen pintaa. Se tuntui jääkylmältä, mutta nyt pinta oli sileä ja kova, kuin marmoria. Hän kuuli kuiskauksia korvissaan, nyt selvemmin kuin koskaan aiemmin. Ne puhuivat vanhalla, käsittämättömällä kielellä, mutta jollain tapaa Ella ymmärsi niiden merkityksen.
”Avaa meidät. Vapauta meidät.”
11. Menneisyyden varjot
Ella tiesi, että tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun paketti ilmestyi. Hän muisti äidin lapsuudessa kuulemat tarinat siitä, kuinka talossa oli tapahtunut selittämättömiä asioita juuri joulun aikaan. Hänen äitinsä sisko, jonka nimeä ei koskaan mainittu, oli kadonnut aattona vuosikymmeniä sitten. Perhe ei koskaan puhunut tapahtumasta, mutta Ella muisti nähneensä vanhan leikekirjan, jossa oli jotain lehdistä leikattuja otsikoita:
”Kadonnut lapsi jättää jälkeensä vain yhden esineen.”
Mutta mitä esine oli ollut? Ja miten se liittyi tähän?
Ella katsoi kuorta, jonka alta näkyi nyt selvemmin. Hän ei voinut enää pidätellä itseään. Hän tarttui repeytyneeseen paperiin ja repäisi.
12. Paketin sisus paljastuu
Hetken koko maailma tuntui pysähtyvän. Ella tuijotti paketin sisältöä, mutta se, mitä hän näki, ei ollut mitään, mitä hän olisi osannut odottaa. Paketin sisällä ei ollut mitään fyysistä. Ei leluja, ei kirjoja, ei mitään konkreettista. Sen sijaan sen sisällä leijui pimeys – todellinen, elävä pimeys, joka näytti imevän kaiken valon ympäriltään.
Ja pimeydessä oli silmiä. Satoja, ehkä tuhansia pieniä, kiiluvia silmiä, jotka tuijottivat suoraan Ellan sieluun.
Hän kuuli jälleen äänen, mutta nyt se ei ollut enää kuiskaus. Se oli korvia repivä huuto, joka kaikui kaikkialla talossa.
”Olemme vapaita.”
Samassa pimeys alkoi virrata ulos paketista. Se liikkui kuin savuna, täyttäen talon joka nurkan. Isä ja Antti yrittivät juosta kohti ovea, mutta pimeys saavutti heidät ennen kuin he ehtivät mihinkään. Äiti kiljaisi ja kietoi kädet Ellan ympärille, mutta pimeys vei hänetkin.
Ella oli ainoa, joka jäi pystyyn. Hän seisoi keskellä olohuonetta, ympärillään pelkkä tyhjyys.
13. Lopullinen kohtalo
Kun pimeys asettui, talo oli hiljainen. Ella seisoi yksin. Hänen perheensä oli poissa. He eivät olleet kuolleita – sen hän jotenkin tiesi – mutta he eivät myöskään olleet enää tässä maailmassa. Paketti oli kadonnut, ja kuusi oli kaatunut lattialle. Ainoa ääni oli kellon tikitys, joka oli jälleen alkanut.
Ella katsoi lattialle. Siellä, missä paketti oli ollut, oli nyt vain pieni pala vanhaa, kellastunutta paperia. Hän poimi sen ylös ja luki sen haalistuneen tekstin:
”Sinä otit meidät. Nyt me olemme sinun.”
Ella pudotti paperin ja tuijotti eteensä. Oliko tämä hänen syynsä? Hän astui ikkunan luo ja katsoi ulos. Pihalla seisoi kolme hahmoa, jotka näyttivät hänen perheeltään, mutta heidän kasvonsa olivat vääristyneet, kuin nukkejen tyhjät, sileät pinnat. Ne katsoivat häntä ja kääntyivät sitten hitaasti pois.
14. Jälkipuinti
Vuotta myöhemmin paikallinen poliisi tutki taloa, joka oli autio ja kylmä. Perhe oli kadonnut jäljettömiin, mutta kuusen alta löytyi yksi esine: suuri, pergamenttiin kääritty paketti. Poliisit nostivat sen autoon, mutta kukaan ei kysynyt, mistä se oli tullut.
