Osa 1
Lapsuudessani tapahtui jotain, mikä on jäänyt ikuisesti mieleeni. Se ei ollut mikään tavallinen painajainen tai lapsellinen pelko, joka haihtuu ajan myötä. Tämä oli jotain syvempää, synkempää, ja vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet, muistan sen edelleen kuin eilisen.
Olin silloin seitsemänvuotias. Asuimme suuressa vanhassa talossa, jonka huoneet olivat suuria ja varjoisia, ja jokainen käytävä tuntui loputtomalta. Oma huoneeni oli yläkerrassa, erillään muusta perheestä. Vanhempani pitivät sitä mukavana yksityisyytenä, mutta minulle se oli yksinäinen ja pelottava paikka.
Muistan erityisesti yhden yön, joka muutti kaiken. Olin juuri mennyt nukkumaan, kun huomasin sen. Ovi huoneeseeni oli raollaan. Se ei ollut epätavallista – vanhemmat usein tarkistivat minut ennen nukkumaanmenoa. Mutta tällä kertaa jokin oli erilaista.
Olin nukahtamaisillani, kun tunsin sen. Se tunne, kun joku on huoneessasi. Mutta kun avasin silmäni, näin vain pimeän huoneeni ja tutut varjot. Silti tunne ei hävinnyt. Olin varma, että en ollut yksin.
Kuulin äänen. Se oli hiljainen, melkein kuiskauksen tasoinen, mutta se tuli selvästi huoneeni oven suunnalta. Kuin joku olisi hengittänyt syvään – mutta hengitys oli raskasta ja pinnallista, aivan kuin se ei olisi tullut ihmisestä. Sydämeni alkoi hakata.
Tunsin, kuinka lakanat tuntuivat turvalliselta suojalta, ja vedin ne tiukemmin ympärilleni. Olin liian peloissani liikkuakseni. Ainoa valoni oli yöpöydällä oleva pieni lamppu, joka loi himmeää hohdetta huoneeseeni. Se ei kuitenkaan riittänyt valaisemaan oven takana olevaa käytävää.
Ääni hiljeni, mutta se ei kadonnut. Minusta tuntui, että se odotti.
Osa 2
Käänsin pääni hitaasti ovea kohti. Raosta näkyi vain pimeyttä, mutta silmäni yrittivät tottua siihen. Olin varma, että jotain oli siellä. Kuin joku olisi odottanut juuri sopivaa hetkeä astuakseen huoneeseeni.
”Ehkä se on vain mielikuvitustani,” ajattelin ja yritin rauhoittaa itseäni. Mutta sydämeni hakkasi edelleen rinnassani. Sitten kuulin sen uudestaan – hengityksen. Se oli matalaa ja raskasta, ja se tuli selvästi suoraan oven raosta. Tällä kertaa se ei ollut kuiskauksen tasolla. Se oli lähellä.
Vedän peiton pääni yli, aivan kuin se voisi suojella minua siltä, mitä oli tulossa. Olin niin peloissani, että en uskaltanut edes kurkistaa. Yritin sulkea silmäni, mutta tunne siitä, että joku tarkkaili minua, oli liian voimakas.
Sitten kuului ääni, joka jää mieleeni loppuelämäkseni.
Se oli hidas, pitkä naarmu, aivan kuin joku olisi raapinut oven reunaa terävillä kynsillä. Ääni oli kiusallisen hidas, jokainen naarmu tuntui kestävän ikuisuuden. Se oli tarkoituksellista. Se ei ollut vahinko. Se oli varoitus.
En pystynyt enää olemaan hiljaa. ”Äiti!” huusin niin kovaa kuin pystyin. Hetken oli täydellinen hiljaisuus. Ei raapimista. Ei hengitystä. Mutta sitten kuulin askeleet – raskaat ja laahaavat. Ne liikkuivat pois ovelta ja katosivat lopulta portaiden suuntaan.
Hetken kuluttua äitini ilmestyi huoneeseen, hädissään huutoni takia. Hän sytytti valot ja katsoi ympärilleen, mutta huone oli tyhjä, eikä oven takana ollut mitään. Hän rauhoitteli minua parhaansa mukaan, mutta hänen kasvoillaan oli selvä huolen ilme.
Kun hän sammutti valot ja sulki oven, olin jälleen yksin pimeydessä. Pelko ei kadonnut, mutta tällä kertaa uskoin, että olin turvassa – ainakin hetkeksi.
Seuraavat yöt eivät olleet yhtään helpompia. Aina, kun olin nukahtamaisillani, tunsin sen saman läsnäolon. Kuulin askeleita, hengitystä ja raapimista oven takaa. Aamuisin oven puu oli täynnä hienovaraisia, mutta selviä naarmuja.
Osa 3
Aamuisin oven naarmut olivat selkeitä, mutta kun yritin kertoa vanhemmilleni, he vain hymyilivät hermostuneesti ja sanoivat, että olin nähnyt unta. He eivät koskaan edes vilkaisseet ovea kunnolla. Se tuntui oudolta, mutta olin liian nuori kyseenalaistamaan heidän käytöstään.
Seuraavat yöt olivat samanlaisia. Kuulin hengityksen, raapimisen ja toisinaan askeleet, jotka kulkivat edestakaisin oven takana. En kuitenkaan koskaan avannut ovea. Pelkäsin, että jos katsoisin, mitä siellä oli, en enää pystyisi nukkumaan.
Eräänä yönä kaikki kuitenkin muuttui.
Makasin sängyssäni tavalliseen tapaan, lakanat tiukasti vedettyinä ympärilleni. Olin juuri vaipumassa uneen, kun kuulin taas hengityksen. Se oli lähempänä kuin koskaan. Sydämeni tuntui pysähtyvän, kun huomasin, että hengitys ei tullutkaan oven takaa. Se tuli sänkyni alta.
Hetken olin täysin lamaantunut. En pystynyt liikkumaan, en hengittämään. Sitten kuulin liikkeen – hidasta ja tahallista. Joku tai jokin liikkui sänkyni alla, ja tunsin, kuinka patjani painui kevyesti, aivan kuin jokin olisi koskettanut sitä alhaalta.
Silloin ymmärsin, että olin loukussa. En voinut paeta, enkä voinut huutaa. Jos avaisin suuni, se voisi kuulla minut. Jos liikahtaisin, se voisi nähdä minut.
Kuulin matalan, karhean äänen sanovan yhden sanan:
”Nuku.”
Se ei ollut käsky. Se oli uhkaus.
Aamu tuli hitaammin kuin koskaan aiemmin, mutta jotenkin selvisin siitä yöstä. Kun aurinko vihdoin nousi ja huoneeseen tulvi valoa, katsoin sängyn alle. Siellä ei ollut mitään. Mutta sängyn reunan puu oli täynnä uusia naarmuja – syviä ja teräviä, kuin kynsillä vedettyjä.
Vanhempani olivat huolissaan kalpeasta olemuksestani, mutta en enää uskaltanut puhua heille asiasta. En tiedä miksi, mutta tunsin, että he eivät voisi auttaa minua. Oli kuin tämä… asia olisi vain minun ja sen välillä.
Osa 4
Seuraavien öiden aikana pelkoni kasvoi sietämättömäksi. Vaikka olin uupunut, en uskaltanut sulkea silmiäni. Jokainen ääni – lattian narahdus, tuulen humina – tuntui merkiltä siitä, että se oli täällä. Tunsin, kuinka pimeys kietoutui ympärilleni kuin näkymätön käsi, joka odotti hetkeä iskeä.
Yhtenä yönä, kun makasin valveilla, kuulin oven takaa jotain uutta. Se ei ollut enää pelkkä hengitys tai raapiminen. Kuulin kuiskauksia. Ne olivat liian hiljaisia, jotta olisin voinut erottaa sanoja, mutta äänen sävy oli kylmä ja laskelmoiva. Kuiskaukset eivät olleet yksin. Ne tuntuivat tulevan monesta äänestä, aivan kuin useampi olento olisi keskustellut oven toisella puolella.
Suljin silmäni ja puristin lakanat tiukasti nyrkkiini. Kylmä hiki valui ohimoiltani, ja yritin olla tekemättä pienintäkään ääntä. Silloin kuulin jotain, joka sai sydämeni pysähtymään: ovenkahva liikkui.
Kahva narisi hitaasti, aivan kuin jokin olisi painanut sitä alas. Ovi ei kuitenkaan avautunut, mutta se liikahti – tarpeeksi, että tiesin jonkun olevan siellä. Kuiskaukset lakkasivat.
Ja sitten, täysin yllättäen, ovi sulkeutui itsestään. Se ei vain sulkeutunut; se paiskautui kiinni niin voimakkaasti, että koko huone tärisi. Hyppäsin sängystäni ja sytytin valot niin nopeasti kuin pystyin. Seisoin huoneen keskellä, sydän jyskyttäen, mutta kaikki näytti olevan ennallaan.
Aamuun mennessä olin tehnyt päätöksen. En voisi jatkaa näin. Menin alakertaan ja yritin jälleen puhua vanhemmilleni.
”Joku on huoneessani,” sanoin. Ääneni oli heikko, mutta sanat kaikuivat keittiössä. Äitini pysähtyi tiskialtaan luona, ja isäni laski sanomalehden hitaasti pöydälle.
”Mitä sinä tarkoitat, rakas?” äitini kysyi, mutta hänen äänensävynsä oli liian rauhallinen, melkein teennäinen.
”Se puhuu minulle. Se raapii ovea. Se on sänkyni alla.”
He katsoivat toisiaan. En ymmärtänyt, miksi he eivät reagoineet samalla pelolla, jota minä tunsin.
”Tiedätkö,” isäni sanoi lopulta, ”tämä talo on vanha. Sitä pitää oppia ymmärtämään.”
He eivät ottaneet minua tosissaan. Mutta heidän silmissään näin jotain muuta – jotain, mitä he yrittivät piilottaa.
Sinä yönä päätin, että otan asioista selvää itse. Kun valo sammui ja talo hiljeni, odotin. Hengityksen ääni alkoi taas pian, aivan kuin se olisi tiennyt minun olevan hereillä. Tällä kertaa en vetänyt peittoa ylleni. Makasin hiljaa ja annoin sen tapahtua.
Kun raapiminen alkoi, liu’uin hitaasti sängyn reunalle ja katsahdin varovasti oven suuntaan. Sen raosta näkyi liikettä – varjoja, jotka eivät olleet ihmismäisiä.
Ja sitten kuulin sen taas.
”Nuku.”
Osa 5
Tuo yksi sana – ”Nuku” – ei ollut pelkästään ääni. Se oli tunne, joka virtasi läpi koko kehoni. Se ei ollut pyyntö, vaan käsky, jonka tarkoitus oli lannistaa ja hallita. Tunsin, kuinka kylmä aalto kulki selkärankaani pitkin, mutta päätin, että en antaisi periksi. Minun oli tiedettävä, mitä tämä oli.
Olin päättänyt toimia. Hetken epäröityäni työnsin peiton syrjään ja laskin hitaasti jalkani lattialle. Jalkani tuntuivat raskailta, mutta pakotin itseni nousemaan ylös. Kävelin kohti ovea, varoen jokaista askelta. Hengityksen ääni voimistui oven takaa, ikään kuin se olisi kuullut minut. Olin valmis kohtaamaan sen – tai ainakin niin uskottelin itselleni.
Kun avasin oven, käytävä oli täysin pimeä. Valoa ei tullut mistään, ei edes portaikon lampusta, joka yleensä paloi koko yön. Mutta käytävä ei ollut tyhjä. Varjot liikkuivat – hitaasti, kuin ne tarkkailisivat minua. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että pelkäsin sen pettävän.
”Tämä on vain unta,” kuiskasin itselleni, mutta ääneni tuntui katoavan pimeyteen. Otin askelen käytävään, ja lattia narisi allani. Samalla varjot pysähtyivät. Ne eivät olleet enää pelkkiä varjoja. Yksi niistä kohotti päätään ja katsoi suoraan minua kohti. Vaikka sillä ei ollut kasvoja, tiesin sen katsovan.
Äkkiä tunsin kylmän kosketuksen käsivarressani. Se oli kevyttä, mutta riitti saamaan minut syöksymään takaisin huoneeseeni. Lukitsin oven ja lysähdin lattialle, hengittäen raskaasti. Hengityksen ääni oven takaa alkoi taas, tällä kertaa voimakkaampana, ja se muuttui matalaksi nauruksi.
Aamulla huomasin, että ovi oli raollaan, vaikka olin lukinnut sen edellisenä iltana. Ovenpielessä oli uusia naarmuja, syvempiä ja pidempiä kuin aiemmin. Tällä kertaa en yrittänyt kertoa vanhemmilleni. He eivät kuuntelisi, eivätkä he kuitenkaan pystyisi auttamaan. Tämä oli minun taisteluni.
Seuraavana yönä päätin, että pysyn hereillä. Avasin huoneeni valot, laitoin ne päälle ja istuin sängylle. Tunsin, että se huomasi sen. Hengitystä ei kuulunut. Ei raapimista. Ei liikettä oven takana. Mutta pelko ei poistunut – se vain kasvoi, kun yritin pakottaa itseni pysymään valppaana.
Lopulta, kun kello löi kolme, olin liian väsynyt. Valo huoneessani tuntui himmenevän, vaikka en ollut koskenut katkaisijaan. Laskin pääni tyynyyn hetkeksi, ja silloin se tapahtui.
Tunsin painon sänkyni reunalla. Se oli raskas ja kylmä, kuin jokin olisi istunut aivan vieressäni.
”Älä katso,” ääni sanoi matalasti.
Mutta minä katsoin.
Osa 6
Se istui sänkyni reunalla, vain muutaman metrin päässä. En osannut kuvailla sitä – ei siksi, että se olisi ollut hahmoton, vaan siksi, että jokainen sen piirre oli vääristynyt tavalla, joka rikkoi kaiken, mitä olin oppinut ymmärtämään. Se oli kuin varjo, mutta sen ääriviivat tuntuivat jatkuvasti liukuvan ja muuttuvan. Sen silmien tilalla oli syvä tyhjyys, mutta tiesin, että se näki minut.
Halusin huutaa, mutta ääneni ei tullut ulos. Kehoni ei totellut. Tunsin, kuinka kylmä ja tukahduttava pelko puristi minua joka suunnasta, kun se alkoi hitaasti nojata minua kohti. Sen olemus tuntui väärältä, mutta vielä väärempää oli tunne siitä, että se ei ollut pelkästään läsnä – se halusi jotain.
”Nuku,” se toisti. Se ei ollut vihainen eikä vaativa. Äänessä oli jotain rauhallista, jopa lempeää, mutta samalla ääni oli kylmä ja ontto, kuin kauan kuolleen ihmisen kuiskaus.
Minä en kuitenkaan liikkunut. Yritin puristaa silmäni kiinni, mutta tiesin, ettei se auttaisi. Se ei halunnut vain, että nukuin. Se halusi enemmän.
Aamulla heräsin lattialta. Muistoni siitä yöstä olivat epämääräisiä, mutta tiesin, että jokin oli muuttunut. Huone tuntui erilaiselta, painostavammalta, kuin se olisi imenyt sisäänsä osan siitä, mitä oli tapahtunut. Ovi oli auki, mutta tällä kertaa ei ollut naarmuja.
Yritin kertoa itselleni, että kaikki oli ollut painajaista, mutta sisimmässäni tiesin paremmin. Tämä ei ollut ohi. Se ei ollut tyytyväinen.
Seuraavana yönä päätin tehdä jotain, mitä en ollut aiemmin uskaltanut. Laitoin vanhan taskulampun yöpöydälleni ja odotin, kunnes hengitys alkoi taas oven takaa. Tällä kertaa se ei hiipinyt hitaasti, vaan tuntui olevan välittömästi läsnä, ikään kuin se olisi vain odottanut hetkeään.
Avasin taskulampun ja suunnistin valokeilan suoraan oveen. Valo lävisti pimeyden, mutta se ei paljastanut mitään. Hengitys kuitenkin jatkui.
”Sinä et kuulu tänne,” kuiskasin, ääni väristen pelosta. En tiedä, miksi sanoin sen. Ehkä halusin vakuuttaa itselleni, että olin vahvempi kuin tämä… asia.
Silloin huomasin sen. Sänkyni alta näkyi liikettä. Taskulampun valokeila osui sängynreunaan, ja näin, kuinka varjo liikkui sen alta. Mutta se ei ollut pelkkä varjo – se oli jotain muuta, jotain fyysistä. Se vetäytyi hitaasti pois valosta, aivan kuin se ei olisi sietänyt sitä.
Se ei lähtenyt kokonaan. Se odotti.
Lopulta päätin, että tämä oli liikaa. Minun oli päästävä pois. Juoksin vanhempieni huoneeseen ja vaadin, että muuttaisimme pois. He katsoivat minua oudosti, aivan kuin olisin puhunut jotain, mitä he eivät halunneet kuulla.
”Meidän ei tarvitse pelätä sitä,” isäni sanoi hiljaa, ja hänen äänensä oli rauhallinen mutta kylmä. ”Se haluaa vain, että tottelemme.”
Olin järkyttynyt. He tiesivät siitä. He tiesivät kaiken, mutta eivät koskaan kertoneet minulle.
”Mitä se haluaa?” kysyin, ääni murtuen.
Äitini katsoi minua silmät täynnä kyyneliä. ”Se haluaa sinut.”
Osa 7
Äitini sanat kaikuivat päässäni: ”Se haluaa sinut.” Yritin käsittää, mitä hän tarkoitti, mutta jokainen mahdollinen selitys oli karmivampi kuin edellinen. Vanhempani katsoivat minua ilmeillä, jotka kertoivat, että he tiesivät enemmän kuin olivat koskaan paljastaneet. Heidän ilmeensä eivät kuitenkaan olleet pelkästään surullisia – niissä oli myös alistumista.
”Te tiesitte tästä koko ajan?” kysyin, ääni väristen. ”Miksi ette tehneet mitään?”
Isäni huokaisi syvään ja katsoi poispäin. ”Tämä talo… tämä paikka. Se ei päästä irti. Me yritimme ennen. Mutta se seuraa. Emme voi paeta.”
Ymmärsin nyt, että he olivat olleet tietoisia tämän… asian olemassaolosta alusta alkaen. Mutta he eivät olleet koskaan kertoneet minulle. Olin koko ajan ollut yksin tämän kanssa, eikä heillä ollut aikeita puuttua siihen.
Sinä yönä en enää yrittänyt nukkua. Istuin valot päällä sängylläni, taskulamppu tiukasti käsissäni. Odotin sen saapumista, mutta mitään ei tapahtunut. Ei hengitystä, ei raapimista, ei kuiskauksia. Ovi pysyi kiinni, eikä varjoja liikkunut käytävällä. Pelkäsin, että hiljaisuus oli vielä pahempaa – se tarkoitti, että se suunnitteli jotain.
Seuraavana yönä tapahtui kuitenkin jotain uutta. Kun olin käymässä nukkumaan, huoneeseen tuli raskas tunne. Se ei ollut näkyvä, mutta se painoi minut alas. Sitten kuulin sen taas – tuon syvän, matalan äänen, joka puhui yhdellä sanalla:
”Tule.”
En pystynyt liikkumaan. Tunsin, kuinka jokin veti minua, mutta en tiennyt, mistä se tuli. Lopulta huomasin, että olin noussut ylös ja kävelin kohti ovea, vaikka en ollut tietoisesti liikkunut. Jokin pakotti minut.
Kun avasin oven, käytävä oli täynnä pimeyttä. Mutta pimeys ei ollut tyhjää – se oli täynnä liikettä. Varjoja. Ne eivät olleet ihmismäisiä, mutta ne liukuivat ja tanssivat ympärilläni, kun astuin käytävään.
Käytävä tuntui jatkuvan pidemmälle kuin koskaan ennen, aivan kuin talo olisi venynyt loputtomaksi. Jokainen askel vei minut syvemmälle pimeyteen. Lopulta saavuin portaille, jotka eivät enää johtaneet alakertaan. Ne laskeutuivat jonnekin syvemmälle – paikkaan, joka ei kuulunut tähän taloon.
”Tule,” ääni toisti jälleen. Nyt se oli voimakkaampi, ja tunsin, kuinka jokin veti minua alaspäin.
Lopulta saavuin tilaan, joka oli täysin vieras. Se ei ollut enää talomme. Seinät olivat kiviset ja kosteat, ja ilma oli täynnä kylmyyttä ja kosteutta. Keskellä tilaa oli jotain, mitä en koskaan unohda.
Se oli olento, tai ainakin jotain, joka yritti olla sellainen. Sen muodot olivat jatkuvasti liikkeessä, ja se tuntui olevan pelkkää pimeyttä ja vihaa. Sen silmät – jos niitä voi sellaisiksi kutsua – olivat kaksi hehkuvaa pistettä, jotka polttivat suoraan sieluuni.
”Nyt sinä kuulut minulle,” se sanoi, ja ääni oli täynnä sekä iloa että uhkaa.
Osa 8
Seisoin kivisessä huoneessa, olennon edessä, enkä voinut liikkua. Pelko puristi rintaani, mutta kehoani hallitsi jokin muu voima. Tuntui siltä, kuin olento olisi vetänyt minua lähemmäksi, eikä minulla ollut mitään keinoa vastustaa.
”Sinä kuulut nyt minulle,” olento toisti matalalla, kaikuvalla äänellä. Sillä ei ollut ruumista, vain muotoja, jotka eivät pysyneet paikoillaan. Sen silmät, nuo hehkuvat pisteet, olivat ainoa kiinteä osa sen olemusta. Tuntui, kuin ne olisivat nähneet syvälle sisimpääni, aina pelkojeni ytimiin asti.
Yritin puhua, mutta ääntä ei tullut. Tunsin, kuinka kylmyys ympärilläni kiristyi, aivan kuin ilma olisi tiivistynyt ympärilleni. Kaikki valot – jos niitä oli koskaan ollutkaan – sammuivat, ja olin täydellisessä pimeydessä. Kuulin vain olennon äänen, mutta nyt se puhui suoraan pääni sisällä:
”Ei ole mitään jäljellä. Ei pakotietä. Sinä olet minun.”
Yhtäkkiä jotain muuttui. Tunsin, kuinka pimeyden keskellä jokin pieni mutta voimakas liikkui. Taskulamppu. Olin edelleen puristanut sitä kädessäni, vaikka en ollut tietoinen siitä. Lampun paino tuntui nyt todellisemmalta kuin mikään muu ympärilläni. Kaikella tahdonvoimallani nostin käteni ja käänsin valokeilan suoraan olentoa kohti.
Valo leikkasi pimeyden läpi, ja olento kirkaisi äänen, joka sai koko huoneen värisemään. Sen muodot alkoivat hajota, ja sen hehkuvat silmät sammuivat hetkeksi. Silloin tunsin, että sen ote minusta alkoi heiketä.
Juoksin. En tiennyt, mihin olin menossa, mutta jalat veivät minut pois sieltä, mistä olin tullut. Käytävä ei ollut enää sama – seinät tuntuivat sulkeutuvan ympärilläni, ja jokainen askel tuntui vievän minua yhä syvemmälle painajaiseen. Lopulta saavuin portaille, jotka näyttivät johtavan takaisin taloon.
Kun pääsin takaisin omaan huoneeseeni, vedin oven kiinni ja lukitsin sen, vaikka tiesin, ettei se estäisi mitään. Taskulamppu sammui itsestään, ja huoneen tuttu pimeys palasi. Mutta hengityksen ääni, raapiminen ja kuiskaukset olivat poissa.
Aamun tullessa vanhempani istuivat keittiön pöydän ääressä. He eivät sanoneet mitään, kun kerroin, mitä oli tapahtunut. Isäni vain laski katseensa, ja äitini katsoi minua surullisesti.
”Tämä ei ole ohi,” hän sanoi. ”Mutta se ei voi ottaa sinua, jos et anna sille voimaa.”
Hänen sanansa jäivät kaikumaan mieleeni. Mikä tuo olento oli? Miksi se halusi minut? Vaikka halusin vastauksia, tiesin, että en saisi niitä. Talo oli täynnä salaisuuksia, ja vanhempani olivat päättäneet elää niiden kanssa.
Muutimme pois tuosta talosta muutamaa kuukautta myöhemmin. He sanoivat, että se johtui isäni uudesta työpaikasta, mutta tiesin paremmin. Talo ei kuitenkaan jäänyt taakseni. Joka yö, kun olen yksin pimeässä, tunnen sen yhä. Hengityksen, joka hiipii hitaasti oveni takaa. Kuiskaukset, jotka kuulen juuri ennen kuin nukahdan.
Ja vaikka olen kaukana siitä talosta, tiedän, että se odottaa – ja jonain päivänä se tulee hakemaan minut.
