Kertomus 1 – Koiranluukku
Pian poikani syntymän jälkeen mieheni ja minä ostimme satavuotiaan talon laajenevalle perheellemme, johon kuului me kolme ja keskikokoinen-koira. Lapsena olin pelännyt pimeää, mikä juontui oudosta kokemuksesta naapuripojan kanssa, kun tämä kurkisti ikkunoistani. Talossa asuessani minun oli jatkuvasti vakuuteltava itselleni, että narinat, kolahdukset ja muut äänet olivat normaaleja näin vanhalle rakennukselle. Ikkunoita raapivat yön tuulessa vanhat, suuret puut, ja lämminvesikierto piti jatkuvaa meteliä. Lisäksi takapihan portti ei pysynyt koskaan kiinni ja kolisi tuulessa. Useimmiten peittäydyin peiton alle ja teeskentelin, ettei mitään ollut tapahtunut – kuten kuka tahansa järkevä aikuinen tekisi. Kun aviomieheni ja minä erosimme, minä jäin narisevaan taloon, ja hän otti mukaansa koiran.
Kun poikani oli vielä pieni, katselimme eräänä iltana elokuvaa olohuoneessa hämärän laskeutuessa. Puhelimeni akku loppui, ja koska olin tunnetusti hajamielinen laturiensa kanssa, lähdin keittiöön etsimään sitä. Kun löysin laturin ja olin kiinnittämässä sitä seinään, minuun iski voimakas tunne – karmiva, kylmiä väreitä nostattava tunne, että jokin oli todella, todella pielessä. Käännyin katsomaan, ja huomasin, ettei takaportti ollut vain auki jälleen kerran – pihalla istui ristissä jaloin joku, joka tuijotti taloa. Hänellä oli huppu ja tummat aurinkolasit, vaikka valoa oli enää hädin tuskin. Henkilö pysyi täysin liikkumattomana, vaikka astuin lähemmäs ikkunaa varmistaakseni, ettei kyse ollut harhasta. Hän ei liikahtanutkaan, vaikka olin varma, että hän näki minut – ja vielä varmempi, että hän tiesi minun nähneen hänet.
Lukitsin nopeasti takaoven, nappasin puhelimeni ja laturin, ja menin ruokailuhuoneeseen kannettavani luo. Lähetin ensimmäiselle verkossa olevalle tuttavalleni viestin, jossa kerroin jonkun istuvan pihallani tuijottamassa taloa, ja että puhelimeni oli kuollut. Pyysin heitä soittamaan poliisille, jos minusta ei kuuluisi pian.
Oletin, että pihalla ollut henkilö lähtisi heti, kun hänet oli nähty. Mutta odotin hermostuneena, katsellen puhelimen mustaa näyttöä ja toivoen, että se latautuisi nopeasti. Kävin kiusallisen keskustelun poikani kanssa siitä, miksi emme voineet mennä keittiöön hakemaan vettä. Lopulta puhelimeni syttyi, ja soitin hätänumeroon. Selitin rauhallisesti hätäkeskuksen työntekijälle, että olin melko varma, että henkilö oli jo lähtenyt, mutta pyysin silti poliisia tarkistamaan pihan. Kerroin, että hänen käytöksensä oli ollut vähintäänkin häiritsevää.
Hätäkeskuspäivystäjä pysyi kanssani linjalla ja pyysi minua vilkaisemaan ikkunasta huomaamattomasti varmistaakseni tilanteen. Hän myös pyysi tarkistamaan, että takaovi oli varmasti lukossa. Hiivin varovasti keittiön puolelle, mutta sydämeni pysähtyi, kun tajusin, että vaikka takaovi olikin lukossa, siinä oli liian iso koiranluukku, jota ei saanut tukittua. Hätääntyneenä yritin kurkistaa ulos ja katsoa pihaa, mutta nostettuani päätäni hieman ikkunan yläpuolelle kohtasin hupullisen hahmon, joka seisoi aivan ikkunan takana. Aurinkolasit kiiluivat himmeässä valossa, ja hän tuijotti suoraan minua.
Olin täysin sekaisin. Päivystäjä käski minua hakemaan poikani ja menemään lukittuun huoneeseen. Ryntäsin olohuoneeseen, nappasin poikani syliin ja selitin, että meidän oli lähdettävä nyt heti. Kun tartuin häneen, kuulin selkeästi, kuinka koiranluukku liikahti hitaasti.
Hylkäsin talon suoraan. Jätin etuoven selälleen ja juoksin kadun toiselle puolelle naapureideni luokse. Paukutin ovea, kunnes he avasivat. He pysäyttivät illallisjuhlansa ja viihdyttivät poikaani, kun minä nyyhkin hysteerisesti ja katselin taloa kadun toiselta puolelta, ajatellen sisälle jäänyttä kissaani.
Poliisit saapuivat pian. He tulivat pihani läpi hahmo mukanaan – nainen, jolla oli huppu ja aurinkolasit. Hän oli ollut istumassa takaportaan edessä ja heilutti käsivarttaan tahallisen koiranluukun läpi kuin kurottaen jotakin. Sinä iltana tukin koiranluukun lopullisesti. Mutta muutimme pian sen jälkeen.
Kertomus 2 – ”Ole kiltti ja mene”
Serkkuni ammuttiin ja kuoli 1990-luvun lopulla. Hän oli hyvin nuori, vain 21-vuotias, ja joutui henkirikoksen uhriksi erehdyksen vuoksi. Meillä oli aina ollut hyvät välit, ja rakastin häntä tietysti, mutta emme olleet erityisen läheisiä. Siksi oli outoa ja uuvuttavaa, kun aloin nähdä hänestä jatkuvasti unia.
Vuodet vierivät. Menin naimisiin, sain pojan ja muutin useamman kerran, mutta silti näin edelleen eläviä, kirkkaan todentuntuisia unia hänestä. Se oli kuluttavaa.
Eräänä iltapäivänä nukahdin olohuoneen sohvalle poikani leikkiessä hiljaa lattialla. Mieheni oli iltakoulussa eikä palaisi kotiin ennen yhdeksää, joten olin yksin poikani kanssa.
Jossain vaiheessa tajusin poikani lopettaneen leikkinsä. Hän vain katsoi minua, ja huoneessa oli omituinen, jännittynyt tunnelma.
Unessani olin edelleen sohvalla, nukkumassa, mutta tiesin, että serkkuni oli lähestymässä taloa. Tiesin myös, että hän oli kuollut. Tämä tieto täytti minut lamaannuttavalla kauhulla. En voinut liikkua, ja minua pelotti suunnattomasti, kun hän käveli pihatietä pitkin. Näin hänen varjonsa vilahtavan etuikkunoiden ohi ja siluettinsa etuovemme huurretun lasin takana. Unessa poikani, joka oli vielä taapero, huomasi hänet, nousi ylös ja lähti kävelemään ovea kohti. Yritin huutaa hänelle, estää häntä, mutta en saanut ääntäni kuuluviin. Poikani jokelteli jotain, ja serkkuni kallisti päätään kuunnellakseen.
Jollain tapaa onnistuin lopulta liikkumaan ja tartuin poikaani, painaen hänet tiukasti syliini. Mielessäni rukoilin serkkuani hiljaa: ”Olen niin pahoillani, Steven, mutta ole kiltti. Ole kiltti ja mene pois.”
Näin, kuinka hänen hartiansa painuivat alas ja hän kääntyi poispäin. Tunsin kamalaa syyllisyyttä, mutta pelko ei hellittänyt. Kurkistin oven vieressä olevasta ikkunasta ja näin hänen kävelevän pois, kääntyvän autotallin kulman taakse – ja sitten heräsin säpsähtäen.
Katselin ulos ikkunasta. Kaikki näytti normaalilta. Poikani leikki edelleen lattialla. Kaikki oli hyvin.
Yritin siirtää mieleni pois häiritsevästä unesta ja otin kirjan, jota olin lukenut aiemmin. Jossain vaiheessa laskin kirjan alas ja tajusin, että poikani oli jälleen lopettanut leikkimisen. Hän vain tuijotti minua, aivan kuten unessani. Ilmassa oli sama outo jännite kuin aiemmin. Korvissani kuului heikko sointi.
Yhtäkkiä kuului kova räsähdys. Ulko-ovemme iso lasi-ikkuna oli särkynyt palasiksi.
Kertomus 3 – Portaat ylös
2000-luvun lopulla olin parikymppinen ja asuin onnellisena Berliinissä pienen budjetin vaihto-oppilaana. Eräänä iltana olin brittiläisen kämppikseni kanssa katsomassa keikkaa, ja tapahtuman jälkeen lähdimme kotiin noin puolenyön tai yhden aikoihin. Kävelimme kaupungin suhteellisen keskeisellä mutta hiljaisella alueella kohti metroaseman sisäänkäyntiä.
Tunnelma oli korkealla – pari drinkkiä ja hyvä ilta takana. Emme olleet humalassa, vain hieman iloisesti hiprakassa, ja nauroimme äänekkäästi, kun kävelimme käsikynkässä pitkän ja hiljaisen kadun päästä päähän kohti metroa. Oli myöhäinen lokakuu tai varhainen marraskuu, ja ilma oli vielä niin leuto, että ulkona oli mukava kävellä. Katulamppujen alla kellertävä sumu muodosti hehkuvia haloja, ja tuulenpuuska lennätti lehtiä kadulla.
Huomasimme eteemme ilmestyneen hahmon – vanhemman naisen, joka käveli hitaasti ja hieman ontuen, kantaen muovikassia kummassakin kädessään. Hänen yksi jalkansa laahasi voimakkaasti perässä. Olimme vaihtamassa englanniksi keskustelua juuri, kun ohitimme hänet, kun nainen huudahti liioitellusti vahvalla saksalaisella aksentilla: ”Oi, auttakaa! Eikö KUKAAN voi auttaa minua?”
Hänen äänensä ei kuulostanut pelokkaalta tai hätääntyneeltä, vaan ennemminkin vaativalta, melkein kuin hän odottaisi, että häntä autettaisiin. Kämppikseni halusi jatkaa matkaa, mutta minä hidastin askeleitani. Olihan kyseessä vanha nainen, joka kantoi painavia kasseja myöhään yöllä, ja selvästi käveleminen oli hänelle vaikeaa. Kysyin, mitä hän tarvitsi, ja hän vastasi: ”Se on jalkani! Auttaisitteko kantamaan kassit? Asun tuolla!” Hän nyökkäsi puolikkaan korttelin päässä olevan asuintalon sisäänkäyntiä kohti.
Sisäinen hyvä samarialaiseni heräsi automaattisesti. ”Totta kai autamme!” vastasin heti. Kämppikseni ei vaikuttanut yhtä innokkaalta, mutta seurasi minua vastahakoisesti. Nostimme molemmat yhden naisen kasseista ja lähdimme kohti sisäänkäyntiä. Kun valo osui naisen kasvoihin läheisen katulampun alla, tajusin yhtäkkiä, että hän näytti täsmälleen saksalaisesta kansansadusta repäistyltä noidalta: kyyryselkäinen, suuri syylä nenässä, harmahtavan valkoiset takkuiset hiukset ja tumma villapuku, jonka huppu peitti osittain hänen kasvonsa. Hänen ulkonäkönsä sai minut melkein henkäisemään ääneen, mutta hillitsin itseni kohteliaisuudesta. Mitä väliä sillä on, miltä hän näyttää? vakuuttelin itselleni. Hän on vain vanha nainen, joka tarvitsee apua.
Kun saavuimme talon oviaukolle, huomasin, että ovi oli hieman raollaan – mikä ei ollut tavallista sillä alueella. Nainen työnsi oven auki vaivattomasti, vaikka vielä hetki sitten hänen oli ollut vaikea kävellä. Hän nojautui eteeni ja piti ovea auki, viittoen minut astumaan sisään edeltä. ”Portaat ylös, portaat ylös…” hän kuiskasi hengästyneellä äänellä.
Seisoin paikallani kynnyksellä, epävarmana. Portaikko oli kapea, pimeä ja rapistunut, ja kellertävän loisteputken valo teki siitä entistä uhkaavamman. Portaiden yläpäässä näin oven, joka oli hieman raollaan, ja sen takaa leijui vanhan tupakan pistävä, ummehtunut haju. Naisen äänensävy muuttui entistä kiihkeämmäksi, kuin piirretyn pahiksen, joka hieroo käsiään juonitellessaan. Hän hoputti minua astumaan sisään ja nousemaan portaita mahdollisimman nopeasti.
Pohdin tilannetta lyhyen, humalaisen logiikan kautta: tietenkin kohteliasta olisi kantaa kassi ylös asti, eikö? Mutta samalla vatsanpohjassani jyskytti todella huono tunne. Niskakarvani nousivat pystyyn, ja tilanne tuntui täysin kauhuelokuvan kohtaukselta. Tilanne oli niin absurdi, että vakuutin itselleni, ettei se voinut olla oikea uhka. Sehän oli liian täydellistä. Kuvittelin varmaan vain.
Onneksi kämppikseni, jolla oli enemmän elämänkokemusta kuin minulla, huusi kovaan ääneen: ”EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA!” Hän tarttui käsivarteeni ja kiskoi minut ulos oviaukosta takaisin kadulle. Vanha nainen huusi pettyneenä peräämme, kun kämppikseni johdatti minut ripeästi metron portaisiin ja takaisin kirkkaasti valaistuun, turvalliseen julkiseen tilaan.
Kun olimme lopulta turvassa, kämppikseni kertoi, mikä häntä oli hälyttänyt. ”Se ontuminen? Sitä ei ollut hänellä aluksi. Hän alkoi ontua vasta, kun lähestyimme häntä.” Sitten hän lisäsi synkästi: ”Kun seisoit ovella, tajusin yhtäkkiä, että portaiden yläpäässä oli joku odottamassa meitä – ehkä hänen karmiva aikuinen poikansa – ja että he aikoivat sitoa sinut hänen sänkynsä viereen.”
Ehkä meillä oli vain liian vilkas mielikuvitus, mutta olen ikuisesti kiitollinen kämppikseni vaistoista, jotka pitivät meidät poissa niiden portaiden luota.
