Osa 1: Jouluaaton valmistelut
Kylässä nimeltä Jäkäläkorpi oli joulu aina erityinen. Se oli pieni, syrjäinen yhteisö, jossa perinteitä kunnioitettiin enemmän kuin missään muualla. Jouluaaton valmistelut alkoivat jo marraskuussa, kun kyläläiset koristelivat talojaan ja valmistivat juhlaruokia. Mutta vaikka kylä näytti idylliseltä, siellä oli varjo, josta kukaan ei puhunut ääneen.
Vanhan tarinan mukaan Jäkäläkorpi oli aikoinaan ollut tonttujen pyhä maa. Kyläläiset olivat kuitenkin häätäneet tontut metsään, kun nämä alkoivat vaatia uhreja joulun pyhittämiseksi. Tarinat tonttujen raivosta elivät yhä vanhusten muistoissa, mutta kukaan ei ottanut niitä tosissaan – paitsi ehkä lapset, jotka pelkäsivät pimeää.
Tänä jouluna kylä valmistautui juhlaan tavallista innokkaammin. Kylän vanhin, Miska, oli kertonut kaikille, että joulu olisi tänä vuonna erityinen. ”Tuntuu kuin koko kylä olisi herännyt uuteen aikaan,” hän sanoi hymyillen. Mutta hänen hymyssään oli jotain epämiellyttävää – jotakin, joka jäi Annin mieleen.
Anni oli 16-vuotias, eikä hän uskonut tonttuihin. Hän oli kuullut vanhojen tarinoiden varoitukset, mutta piti niitä vain satuina. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin kiinnittäneet tänä vuonna enemmän huomiota tonttuhahmoihin. Äiti oli ostanut lisää tonttufiguureja koristeiksi, ja isä oli rakentanut pihalle suuremman joulupukin reen kuin koskaan ennen.
Mutta jotain kylässä oli muuttunut. Naapurit olivat entistä hiljaisempia, ja öisin metsästä kantautui ääniä – matalaa hyräilyä, joka kuulosti epätavallisen inhimilliseltä.
Osa 2: Punainen jälki lumessa
Jouluaatto koitti, ja kylä oli täynnä vilinää. Kaikki valmistelivat juhlia, ja torilla myytiin leivonnaisia ja käsitöitä. Annin perhe suuntasi iltapäivällä torille, mutta jo matkalla jotain tuntui oudolta. Ilma oli kylmä, mutta metsä tuntui elävän. Kuului rasahduksia ja pieniä, nopeita askeleita, aivan kuin joku olisi seurannut heitä puiden lomassa.
”Se on varmaan vain eläin,” isä sanoi, mutta hänen äänensä ei kuulostanut vakuuttavalta.
Kun he saapuivat torille, tunnelma oli kireä. Joku oli huomannut omituisen jäljen lumessa – pitkän, punaisen viivan, joka johti metsään. ”Se on vain kettujen jälki,” joku sanoi, mutta kukaan ei näyttänyt uskovan sitä. Miska, kylän vanhin, ilmestyi paikalle ja käski kaikkia jatkamaan juhliaan.
”Me emme halua pilata joulua höpsöillä tarinoilla,” hän sanoi tiukasti.
Mutta Anni ei voinut unohtaa jälkeä. Illan tullen hän päätti lähteä katsomaan sitä lähempää. Hän odotti, että perhe meni nukkumaan, ja hiipi ulos lämpimästi pukeutuneena. Hän seurasi jälkeä metsän reunaan, mutta mitä pidemmälle hän kulki, sitä epämiellyttävämmältä se tuntui. Puut tuntuivat sulkeutuvan hänen ympärilleen, ja ilma kylmeni entisestään.
Kun hän pääsi jäljen loppuun, hän pysähtyi. Edessä oli pieni metsäaukea, ja sen keskellä seisoi tonttu.
Mutta tämä ei ollut mikään herttainen, posliininen tonttu. Se oli pitkä ja laiha, sen iho kalpea ja silmät mustat kuin yö. Sen suu oli vääntynyt virneeseen, joka paljasti terävät hampaat. Sen vaatteet olivat tahratut, ja sen kädessä oli kirves.
”Sinun ei pitäisi olla täällä,” tonttu sanoi matalalla, raapivalla äänellä.
Osa 3: Kylän pimeät salaisuudet
Anni pakeni niin nopeasti kuin pystyi, kuullen tontun naurun kantautuvan hänen perässään. Kun hän pääsi kotiin, hän lukitsi oven ja kertoi vanhemmilleen, mitä oli nähnyt. Heidän ilmeensä kalpenivat, ja isä tarttui häntä tiukasti hartioista.
”Sinun ei olisi pitänyt mennä metsään,” isä sanoi.
Äiti nyökkäsi ja sulki ikkunaluukut, vaikka ulkona oli pilkkopimeää. ”Meidän täytyy pitää kaikki valot päällä,” äiti sanoi, ja isä haki kellarista vanhan metsästyskiväärin, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin.
”Se on vain vanha tarina, eikö niin?” Anni kysyi, mutta hänen vanhempansa eivät vastanneet.
Koko yön he valvoivat. Aina välillä metsästä kuului ääniä – askelia, kolahduksia, ja kerran jotain, joka kuulosti vaimealta kiljaisulta. Kun aamunkoitto vihdoin saapui, isä päätti puhua.
”Miska ei ole vain kylän vanhin. Hän on… johtaja. Hän uskoo tonttuihin, ja he ovat todellisia. Mutta he eivät ole mitään satuhahmoja. He tulevat, jos heitä ei tyynnytetä. Ja nyt he ovat vihaisia.”
Osa 4: Verinen joulu
Kun aamu koitti, kylä oli hiljainen. Anni ja hänen perheensä lähtivät kävelemään kohti toria, mutta kauhu täytti heidän mielensä. Talojen ikkunoissa ei näkynyt liikettä, ja lumi oli tahrattu punaiseksi. Jäljet johtivat metsään, mutta myös eräiden talojen sisään.
Torilla oli jäljellä vain muutama kyläläinen. Miska seisoi keskellä aukiota, hänen vaatteensa revityt ja kasvonsa veren tahrimat. Hänen ilmeensä oli tyyni, mutta hänen silmissään oli pelkoa.
”Tontut ovat heränneet,” hän sanoi matalalla äänellä. ”Ja he eivät lopeta, ennen kuin heidän uhrauksensa on tehty.”
”Me emme voi antaa heille ketään!” Anni huusi. Mutta Miska ei vastannut. Hän vain nosti kätensä ja osoitti metsää kohti.
”Jos haluat selvitä, mene metsään ja pyydä heiltä anteeksi.”
Osa 5: Viimeinen pako
Anni ei halunnut uskoa, mutta hän tiesi, ettei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän lähti metsään yksin, vaikka hänen vanhempansa yrittivät estää häntä. Hän seurasi polkua, joka tuntui jatkuvan ikuisuuksiin. Lopulta hän saapui tonttujen kylään – pimeään, kiviseen aukioon, jota ympäröivät vanhat puut. Keskellä seisoi kivinen alttari, ja tontut olivat kerääntyneet sen ympärille.
”Sinä olet tullut,” tonttu sanoi, sama, jonka Anni oli nähnyt aiemmin.
”Tulin pyytämään anteeksi,” Anni sanoi. Hänen äänensä vapisi.
Mutta tontut eivät näyttäneet rauhoittuvan. ”Anteeksi ei riitä,” tonttu sanoi. ”Jonkun täytyy jäädä.”
Osa 6: Valinta
Anni seisoi tonttujen kivisen alttarin edessä, koko kehonsa täristen. Tonttu, jonka mustat silmät tuntuivat tunkeutuvan hänen sieluunsa, astui lähemmäs. Se hymyili leveästi, paljastaen terävät hampaat, jotka näyttivät enemmän pedon kuin ihmisen hampailta.
”Joku jää aina,” tonttu sanoi matalalla, uhkaavalla äänellä. ”Tämä on laki, joka ei koskaan muutu.”
Anni yritti pysyä vahvana. ”Miksi? Miksi te teette tämän? Miksi tarvitsette uhreja?”
Tonttu kallisti päätään, aivan kuin olisi pohtinut kysymystä. ”Ihmisten juhlat ovat varastaneet meidän juhlamme. Te tulette meidän maillemme, sytytätte valot, vietätte ilojuhlaa, mutta unohdatte meidät. Tämä on meidän tapamme muistuttaa teitä – ja vaatia omamme takaisin.”
Anni nielaisi. Hänen mielessään vilisi ajatuksia. Jos hän pakenisi, tontut palaisivat kylään, eivätkä kaikki selviäisi. Mutta jos hän jäisi… hänen täytyi löytää tapa selviytyä.
”Tulen teidän kanssanne,” hän sanoi lopulta, ääni vakaana. ”Mutta vain, jos te lupaatte jättää kylän rauhaan.”
Tontut jäivät hiljaisiksi. Heidän joukossaan liikkui liikehdintää, aivan kuin he olisivat keskustelleet ilman sanoja. Lopulta johtava tonttu nyökkäsi. ”Jos tulet vapaaehtoisesti, kylä saa yhden vuoden rauhaa.”
Osa 7: Tonttujen kylä
Kun Anni suostui, tontut ympäröivät hänet ja alkoivat laulaa matalalla, kammottavalla äänellä. Kiviä liikkui, ja alttarin alle avautui portaali, joka vei maan uumeniin. He viittasivat Annia seuraamaan.
Hän astui kiviportaisiin, jotka laskeutuivat alas pimeään. Polku mutkitteli yhä syvemmälle maan sisään, kunnes he saapuivat tonttujen kylään. Se oli luolasto, joka hohti himmeästi vihreää valoa. Kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, jotka näyttivät vanhemmilta kuin mikään, mitä Anni oli koskaan nähnyt.
Luolan keskellä oli suuri, puinen pöytä, jonka äärellä istui tonttuja. Heidän vaatteensa olivat vanhat ja repeytyneet, mutta heidän silmänsä loistivat kirkkaasti. Jokaisella oli kädessään teräase – kirveitä, sirppejä ja veitsiä – jotka näyttivät enemmän seremoniakaluista kuin aseilta.
”Sinä olet nyt yksi meistä,” johtava tonttu sanoi.
Anni yritti puhua, mutta hänen kurkkunsa oli kuiva. Hän yritti hengittää syvään ja katsoa heitä silmiin. ”Mitä te haluatte minusta?”
”Sinun on osoitettava uskollisuutesi,” tonttu vastasi. ”Valitse uhri. Vain siten voit liittyä meihin.”
Osa 8: Sydämen taistelu
Anni tunsi sydämensä pysähtyvän. Valita uhri? Hän ei ollut tullut tänne tuhoamaan ketään – hän oli halunnut pelastaa kylänsä. Hän yritti keksiä tekosyyn, mutta tonttujen silmät porautuivat häneen vaativina.
”En valitse ketään,” hän sanoi lopulta.
Tontut eivät näyttäneet yllättyneiltä. He virnistivät, ja heidän hymynsä olivat täynnä jotain, joka näytti sekä huvittuneelta että petolliselta.
”Jos et valitse,” johtava tonttu sanoi, ”me valitsemme puolestasi.”
Anni ei ehtinyt vastata, kun tontut yhtäkkiä hajosivat ympäriinsä. Yksi niistä toi luolaan lapsen. Se oli pieni poika, ehkä 8-vuotias, jonka Anni tunnisti naapurikylän lapsista. Hänen kasvonsa olivat kyyneleiden peitossa, mutta hän ei puhunut. Tontut sysäsivät hänet Annin eteen.
”Valitse,” johtava tonttu käski.
Annin sisällä kävi myrsky. Hän ei voinut antaa pojan kärsiä, mutta hän tiesi, että jos hän kieltäytyisi edelleen, tontut palaisivat kylään. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja astui askeleen taaksepäin.
”Jos haluatte uhrauksen, ottakaa minut,” hän sanoi. ”Jättäkää kylä ja tämä poika rauhaan.”
Tontut nauroivat matalasti, mutta heidän johtajansa katsoi Annia pitkään. ”Sinä olet rohkea,” hän sanoi lopulta. ”Mutta uhrauksesi ei riitä. Jos todella haluat pelastaa pojan ja kyläsi, sinun täytyy voittaa meidät.”
Osa 9: Tonttujen peli
Tontut järjestivät Annille kokeen, jonka he kutsuivat ”tonttujen peliksi”. Se oli vanha rituaali, jossa hänen täytyi selvitä heidän tehtävistään ja voittaa heidän johtajansa pelissä, jonka säännöt olivat epäselvät. Jos hän voittaisi, tontut lupasivat jättää kylän rauhaan. Jos hän häviäisi, hän jäisi ikuisesti heidän palvelukseensa.
Ensimmäinen koe oli selviytyminen tonttujen labyrintista. Luolasto muuttui eläväksi sokkeloksi, joka täyttyi varjoista ja olioista, jotka tuntuivat syntyneen hänen pahimmista painajaisistaan. Anni joutui juoksemaan, piiloutumaan ja käyttämään kaikkea älyään pysyäkseen hengissä. Hän selviytyi vain vaivoin, mutta tonttujen hyväksyvä nyökkäys antoi hänelle toivoa.
Toinen koe oli haastavampi. Tontut asettivat hänen eteensä pöydän, jolla oli kolme esinettä: veitsi, kynttilä ja metallinen avain. Hänen piti valita, mikä niistä pelastaisi pojan ja kylän. Jos hän valitsisi väärin, hänen valintansa voisi tuhota kaiken.
Anni muisti kylänsä tarinat tontuista ja niiden vihasta valoa kohtaan. Hän otti kynttilän ja sytytti sen. Heti kun liekki syttyi, tontut perääntyivät kauemmas, ja pojan ympärille muodostunut varjo katosi. Hän oli valinnut oikein.
Osa 10: Loppu vai alku?
Kun viimeinen koe oli ohi, tonttujen johtaja seisoi hänen edessään. ”Olet ansainnut kyläsi vapauden,” hän sanoi. ”Mutta älä luule, että tämä on loppu. Me tulemme takaisin, jos unohdat meidät.”
Anni ja poika palasivat kylään, jossa heidät otettiin vastaan kuin sankarit. Mutta vaikka kyläläiset juhlivat heidän pelastumistaan, Anni tiesi, että tonttujen uhka ei ollut ohi. Hän tunsi heidän katseensa metsässä ja kuuli heidän hyräilynsä öisin.
Hän tiesi, että he odottivat vain uutta mahdollisuutta palata. Tonttujen kaiku ei koskaan katoaisi – se pysyisi aina metsän varjoissa, muistuttamassa häntä siitä, että joskus pimeys on lähempänä kuin uskommekaan.
