I
Vanha talo seisoi hiljaisena tiheän metsän reunassa. Eeva oli muuttanut sinne kuusivuotiaan poikansa Kallen kanssa uuden elämän toivossa. Talo oli ollut pitkään tyhjillään, mutta sen vuokra oli edullinen, ja se vaikutti täydelliseltä paikalta aloittaa alusta avioeron jälkeen. Kalle oli ihastunut heti yläkerran huoneeseen, jossa oli kalteva katto ja ikkuna, josta avautui näkymä metsään.
Tavaroita purkaessaan Eeva löysi ullakolta vanhan, pölyisen keinutuolin. Se oli painava ja ornamentiikasta päätellen peräisin 1800-luvulta. Eeva päätti siirtää sen Kallen huoneeseen, sillä poika rakasti keinutuoleja ja olisi varmasti innoissaan siitä. Keinutuoli oli jo valmiiksi hiukan nariseva, mutta Eeva ei ajatellut asiaa sen enempää.
Kalle oli ikionnellinen, mutta löysi vielä toisen aarteen: keinutuolin viereen lattialle oli jäänyt suuri, ruskea nalle. Se oli kulunut, toinen silmä hiukan vinossa, mutta siitä huolimatta Kalle rakastui siihen välittömästi. Hän antoi sille nimen ”Karhu”.
”Nalle voi istua tuolissa, kun en käytä sitä”, Kalle ilmoitti vakavana.
Eeva hymyili. Hänestä oli suloista, kuinka nopeasti Kalle sopeutui taloon.
II
Ensimmäisinä öinä talossa kaikki sujui hyvin, mutta pian Eeva alkoi kuulla yöllisiä ääniä. Yläkerrasta kantautui kevyttä narinaa, kuin joku olisi istunut keinutuolissa. Eeva ajatteli sen olevan vain talon ääniä tai Kallen keikkumista tuolissa, mutta eräänä yönä narina jatkui, vaikka Eeva oli nähnyt Kallen nukkuvan syvässä unessa.
Seuraavana aamuna hän kysyi asiasta Kallelta.
”Kuulitko sinäkin sen?” Kalle kysyi innokkaasti. ”Karhu keinui yöllä. Se sanoi, että se tykkää keinumisesta.”
Eeva naurahti hermostuneesti. ”Karhu ei voi keinua itse, kultapieni. Se on vain lelu.”
”Mutta se keinuukin”, Kalle intti. Hänen äänessään oli jotain outoa, jotain, mikä sai kylmät väreet kulkemaan Eevan selkäpiissä.
III
Seuraavana yönä Eeva ei saanut unta. Hän päätti nousta sängystään ja tarkistaa Kallen huoneen. Hän astui hiljaa portaat ylös ja pysähtyi pojan huoneen oven taakse. Ovi oli hieman raollaan, ja hän näki keinutuolin liikkuvan hitaasti edes takaisin. Sen päällä istui nalle.
Tuoli pysähtyi, kun Eeva astui huoneeseen. Hän tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Nalle oli paikallaan, keinutuoli oli täysin pysähtynyt, eikä huoneessa ollut mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa liikkeen.
Kalle heräsi ja hieroi silmiään. ”Äiti, miksi sinä häiritset Karhua? Se tykkää keinua yksin.”
Eeva nappasi nallen tuolilta ja työnsi sen kaapin perälle. ”Nalle on vain lelu. Se ei keinu eikä puhu. Hyvää yötä, Kalle.”
Kalle mulkaisi häntä loukkaantuneena, mutta kääntyi takaisin nukkumaan.
IV
Seuraavana päivänä Kalle oli oudon vaisu. Hän ei halunnut leikkiä eikä syödä aamupalaansa. Kun Eeva kysyi, mikä oli vialla, Kalle sanoi vain: ”Karhu on vihainen. Se ei halua olla kaapissa.”
Eeva huokaisi ja yritti selittää, että nalle ei voinut tuntea vihaa tai mitään muutakaan. Mutta yöllä hän heräsi jälleen ääniin. Tällä kertaa ääni ei ollut pelkkää keinutuolin narinaa – se oli naurua. Pientä, heikkoa naurua, joka tuntui kumpuavan yläkerrasta.
Kun Eeva nousi yläkertaan, Kalle oli hereillä. Hän istui sängyssä ja katseli keinutuolissa keinuvaa nallea, joka nyt todella liikkui – kevyesti mutta tasaisesti. Nallen tyhjät silmät tuntuivat tuijottavan Eevaa.
”Karhu haluaa, että lähdet pois”, Kalle sanoi matalalla, oudon aikuismaisella äänellä.
V
Eeva ei odottanut enää. Hän sieppasi nallen ja heitti sen ulos roskalaatikkoon. Kalle itki hysteerisesti koko yön, mutta Eeva pysyi lujana. Hän ei ollut varma, oliko menettämässä järkensä, mutta tiesi, ettei nallea enää ollut talossa.
Tai niin hän luuli.
Seuraavana aamuna nalle oli takaisin keinutuolissa. Sen turkki oli kostea ja likainen, kuin se olisi kaivautunut ulos roskalaatikosta itse. Kalle hymyili tyytyväisenä.
”Karhu sanoi, ettei mikään voi estää sitä”, hän kuiskasi.
Eeva alkoi pelätä, ettei kyse ollut enää vain vanhasta lelusta. Hän otti yhteyttä paikalliseen historioitsijaan, joka kertoi, että talossa oli vuosikymmeniä sitten asunut mies, joka tunnettiin naapurustossa outona ja yksinäisenä. Hän oli rakastanut lapsuudestaan säilynyttä nalleaan enemmän kuin ihmisiä ja kuollut yksin keinutuolissa. Tarinan mukaan hänen henkensä oli jäänyt taloon.
VI
Eeva päätti lähteä Kallen kanssa talosta, mutta viimeisenä yönä ennen muuttoa asiat eskaloituivat. Hän heräsi Kallen huutoon ja syöksyi yläkertaan. Keinutuoli liikkui raivokkaasti edestakaisin, ja Kalle oli sen vieressä lattialla, itkien ja huutaen. Nalle tuijotti häntä tuolista.
”Se ei anna meidän lähteä!” Kalle kiljui.
Eeva nappasi Kallen syliinsä ja juoksi ulos talosta, jättäen kaiken taakseen. He eivät koskaan palanneet takaisin, mutta Kalle ei ollut enää entisensä. Hän puheli usein Karhusta, eikä koskaan pystynyt nukkumaan ilman valoja. Vuosien jälkeen, aikuisena, hän palasi taloon – yksin.
VII
Kalle katsoi keinutuolia, joka oli paikallaan, pölyttyneenä, kuin odottamassa. Nalle istui sen päällä, muuttumattomana. Kalle lähestyi hitaasti ja kosketti nallea, kuin vanhaa ystävää.
Kun hän istui keinutuoliin, hän tunsi oudon rauhan. Keinu alkoi liikkua itsestään. Nalle painautui hänen syliinsä, ja Kalle hymyili ensimmäistä kertaa vuosiin. Mutta kun aamu koitti, talo oli jälleen tyhjä. Keinutuoli liikkui edelleen, mutta Kallea ei enää ollut.
Nalle istui tuolissa yksin.
