Sellainen yö

Viimeisimmät

”Ootko, Rahijärvi, ikinä aatellu, että todellisuus on loppujen lopuks täysin subjektiivinen juttu? Siis me kaikki luodaan itse oma todellisuutemme.”
”Toihan on ikivanha juttu, yläastefilosofiaa. Mä oon olemassa ja te kaikki muut ootte vaan mun harhoja…”
”Turpa kii, en mä nyt tota meinannu. Kyllä me kaikki ollaan olemassa, mut me nähdään todellisuus eri tavalla. Suodatetaan sitä niinku oman henkilökohtasen filtterin läpi. Se mikä on totta mun todellisuudessa, voi olla sun todellisuudessa pelkkää hevonpaskaa.”
”Ja senkö takia jotkut näkee ufoja tai tonttuja tai kummituksia, ja jotkut taas ei? Toi on oikeestaan aika järkeenkäypää.”
”Joo, sä oot oikeilla jäljillä, mut ei siinä vielä kaikki…”
Rahijärvi ja Tolppanen kävelivät omaa kiireetöntä tahtiaan halki keskiluokkaisen omakotitalolähiön, joka sijaitsi erään suomalaisen pikkukaupungin laitamilla. Turvallinen ja sovinnainen ympäristö ei kuitenkaan estänyt tai edes hillinnyt mitä kummallisimpia ja hurjimpia ajatusketjuja, joita heillä oli tapana rakennella; pikemminkin se vain rohkaisi heitä.
Näitä kahta kaverusta yhdisti normaalia vilkkaampi mielikuvitus sekä kiinnostus epätavallisia asioita kohtaan, mutta siihen yhteiset piirteet sitten loppuivatkin. Rahijärvi oli pöytälaatikkokir- jailija – olosuhteiden pakosta, kustantajat kun eivät olleet liiemmin ihastuneet hänen kirjallisiin visioihinsa. Hänen viehtymystään kauhuun, mystiikkaan ja etenkin kaikenlaiseen kieroutuneeseen seksuaalisuuteen olisi ilkeämielisesti voinut luonnehtia sairaalloiseksi, eikä hän varmaankaan olisi enää kulkenut vapaalla jalalla, ellei olisi oppinut purkamaan tuntemuksiaan yksinomaan paperille. Tolppanen taas oli vain yksinkertaisesti omituinen, juuri muulla tavalla häntä ei voinut kuvailla – hän liikkui aivan eri tasolla kuin kukaan muu, ei välttämättä korkeammalla tai matalammalla mutta ehdottomasti kilometrin tai pari sivussa. Eroavaisuuksistaan huolimatta Rahijärvi ja Tolppanen olivat kuitenkin lähempänä toisiaan kuin muita ihmisiä, ja niinpä he saivat toisistaan edes likimain vertaistaan seuraa.
”Mä oon tässä miettiny”, Tolppanen jatkoi, ”että jos sä oot tarpeeks vahva, sä voit muuttaa toisten todellisuutta.”
”Toihan on ihan itsestäänselvyys”, Rahijärvi sanoi. ”Jos sä meet ja vedät jollekin turpaan, niin kyllähän sen todellisuus muuttuu.”
”No silläkin lailla tietysti, mut mä meinasin nyt vähän eri juttua. Jos sä vaan otat asiakses tahtoo että jotain tapahtuu, sä voit pistää sen tapahtumaan.”
”Älä puhu paskaa”, Rahijärvi tuhahti. ”Meinaatko sä muka, että me voidaan tehdä ihan mitä vaan jos halutaan sitä tosi paljon? Sehän on ihan älytön ajatus. Makellakin ois jo se nainen, jos se haluumisesta kiinni ois…”
”No Make nyt ei usko itteensä”, Tolppanen sanoi. ”Koko homman pointti kato on, että sun pitää ehdottomasti uskoo siihen mitä sä teet. Jos sä ite et usko että joku mitä sä haluut on totta, niin kuinka kukaan muu sitten vois uskoo?”
Molemmat olivat hetken hiljaa, sitten Tolppanen jatkoi: ”Mä oon jo kokeillu sitä, ja kyllä se toimii. Muistatko sä sen sateen alkuviikolla? Mä pistin sen tulemaan, ihan vaan kokeilumielessä, eikä se ollu ees kovin vaikeeta.”
Rahijärvi katsoi häntä epäillen.
”Sähän voit tietty väittää mitä haluut, mutta tollasen todistaminen on vähän eri juttu. Se saatto olla sattumaakin, ei tosta säästä ikinä tiedä.”
”Se oli kato vasta alkua”, Tolppanen sanoi, kaivoi samalla taskustaan pienen punaisen esineen ja ojensi sen toverilleen. ”Katopa tätä.”
Rahijärvi katsoi esinettä, jonka oli saanut käteensä. Se oli kivi, kiiltävä ja sileäksi hiottu, ja sen pinta oli koristeltu omituisin kaiverruksin.
”Mä tein sen”, Tolppanen sanoi, aivan kuin asiassa ei olisi ollut mitään ihmeellistä. ”Näyttääkö tutulta?”
”Hyvä läppä”, Rahijärvi sanoi. Kivi oli lähes täydellinen kopio mystisestä pyhäinjäännöksestä, joka oli hänen viimeisimmässä novellissaan aiheuttanut paljon tuhoa ja kuolemaa. ”Mistä sä oot tän pölliny?”
”No mitä luulet”, Tolppanen sanoi. ”Tietty kävin hakemassa temppelistä Amazonin yläjuoksulta. Luuletko sä, että tollasia saa kaupasta?”
Rahijärvi pudisteli päätään ja sysäsi kiven takaisin toverilleen.
”Enpä nyt tiiä, ei toi oikein vakuuta. Taidat kusettaa vaan. Sä oot voinu vaikka teettää sen, sullahan on kavereita taideteollisessa…”
”Ihan miten haluut”, Tolppanen sanoi. ”Noi on tosi halpoja temppuja, mä myönnän sen, mut jotain todisteita mun oli saatava. Enkä mä voinu mitään tosi repäsevää vetää heti alkuun, ettet sä sekoo ihan totaalisesti.”
”Mä kuule kestän aika paljon, ja sä tiedät sen”, Rahijärvi tuhahti. ”Jos sä tosiaan oot tosissas ton juttus kanssa, niin pistä tuleen kunnon hooceetä eikä mitään tollasta pelleilyä.”
”Mä vähän toivoinkin että sä sanoisit noin”, Tolppanen sanoi ja myhäili itsekseen. ”Me tehdään tänä yönä koe, mut me tarvitaan siihen vähän ulkopuolista apuu. Tarkemmin sanottuna Maken auto.”
”No sehän järjestyy”, Rahijärvi sanoi. ”Makellehan me oltiin menossa muutenkin.”

Markus Rantalan elämä oli yhtä helvettiä – niin hän sen itse määritteli, vaikka joku toinen olisikin voinut olla toista mieltä. Päälisin puolin hänen asiansa olivat kunnossa: hän asui kohtalai- sessa omakotitaloasunnossa, omisti edellisen vuoden mallia olevan auton, työskenteli paikallisessa atk-alan yrityksessä ja täydensi siinä sivussa opintojaan kauppakorkeakoulussa. Monikaan ei siis olisi löytänyt hänen asemastaan mitään valittamista. Häneltä kuitenkin puuttui rakkaus, ja ilman sitä hän tunsi olevansa vain tyhjää helisevä vaski tai jokin muu kulunut raamatullinen vertauskuva.
Rakkaudella oli toki nimikin. Irina oli astunut hänen elämäänsä eräänä kauniina syyspäivänä melko tarkalleen kymmenen vuotta aiemmin, kun elettiin erään vuosikymmenen ja samalla myös erään aikakauden viimeisiä aikoja. Tuolloin Make ei ollut kuitenkaan ollut kiinnostunut kulutusjuhlasta tai lamasta, jonka tuloa se enteili; hän kamppaili murrosiän pahimmissa myrskyissä, ja siro tummahiuksinen kaunotar, joka astui tuona päivänä luokkaan ujosti hymyillen ja istui viereiseen pulpettiin, lumosi hänet syvänsinisten silmiensä katseella. Niihin silmiin voisi hukkua, hän runoili myöhemmin päiväkirjaansa. Tyttö oli saanut hänet täysin valtaansa.
Hänelle selvisi pian, että tytön nimi oli Irina ja tämä oli syntyperältään puoliksi venäläinen. Syistä, jotka Makelle eivät koskaan sen tarkemmin selvinneet, tytön perhe oli joutunut jättämään äiti-Venäjän, ja he asuivat nyt Irinan suomalaisen tädin luona – sattumoisin samalla omakotitaloalueella, jolla myös Make tuolloin asui.
Heidän suhteensa alku ei ollut kovin lupaava. Koko yläasteen aikana Make uskalsi vain ihailla tyttöä kaukaa ja nauttia niistä harvoista katseista, hymyistä tai jopa sanoista, jotka tämä joskus sattumalta hänelle soi. He kulkivat usein yhtä matkaa kouluun tai kotiin, mutta silloinkin Make jättäytyi jälkeen ja keskittyi ihastelemaan tytön hiusten kiiltoa ja vähitellen naisellistuvan vartalon liikkeitä. Intiimeimmän kontaktinsa Irinaan hän sai eräänä talvisena päivänä haistellessaan tytön toppatakkia koulun naulakoilla, saadakseen edes häivähdyksen tämän käyttämästä parfyymista. Päiväkirja toisensa jälkeen täyttyi tyttöä koskevista haaveista, ja Maken ystävät Rahijärvi ja Tolppanen saivat kyllästymiseen asti kuunnella rakastuneen teinipojan vuodatusta ihastuksensa kohteesta.
Yläaste vaihtui lukioksi, ja eräissä lukion pikkujouluissa Tolppanen – joka oli jo tuolloin kaikenlaisten yleisten käyttäytymis-sääntöjen ulkopuolella – järjesti Maken ja Irinan ensimmäisen kah- denkeskisen keskustelun. Kenties hän oli toivonut, että tämän jälkeen ainainen ruikutus viimeinkin loppuisi, mutta valitettavasti lopputulos olikin täysin päinvastainen. Kyseisen tapauksen jälkeen Make ja Irina toki alkoivat kulkea koulumatkansa yhdessä, ja silloin tällöin tyttö saattoi kutsua Maken luokseen juomaan lasin tuoremehua ja kuuntelemaan 2Unlimitedia uusilla stereoillaan, mutta Make-raukka ei uskaltanut ottaa puheeksi pakkomielteen asteelle nousseita tunteitaan. Niinpä hän jäi Irinalle vain ystäväksi, jonka kanssa oli mukava jutella ja viettää aikaa paremman tekemisen puutteessa.
Lopullinen isku tuli Neuvostoliiton hajoamisen myötä. Olojen hieman rauhoituttua Irinan vanhemmat päättivät muuttaa takaisin itärajan tuolle puolen, ja tyttö tietenkin lähti heidän mukanaan. Maken kauneimmaksi muistoksi Irinasta jäivät heidän jäähyväisensä: keväinen päivä oli jo vaihtumassa illaksi ja laskeva aurinko värjäsi taivaanrannan punertavaksi, kun he seisoivat tytön pihanurmikolla. Irina tarttui häntä kädestä, katsoi häntä suoraan silmiin ja, ohikiitävän hetken ajan, kosketti huulillaan hänen poskeaan. Tyttö saattoi sanoakin jotain, mutta siitä Maken mieleen ei jäänyt minkäänlaista muistikuvaa. Hän seisoi nurmikolla vielä kauan perheen auton jo kadottua näkyvistä ja iltahämärän vaihduttua pimeydeksi.

Nyt oli siis ensikohtaamisen kymmenvuotispäivä, ja Make oli ymmärrettävästi melko herkistyneessä mielentilassa. Illan pimetessä hän oli himmentänyt asuntonsa valaistusta, sytyttänyt kynttilöitä sinne tänne ja valmistautui juuri viskipullo seuranaan selailemaan vanhoja päiväkirjojaan, kun ovikello äkkiä soi. Muutamaa vihaista rimpautusta seurasi niin väkivaltainen ryskytys, että Make katsoi parhaaksi käydä avaamassa ennen kuin ovi irtoaisi saranoiltaan. Hän sujautti päiväkirjat piiloon sohvatyynyjen alle ja laahusti ovelle viskipullo edelleen kädessään.
Tolppanen pyyhälsi sisään, tavoilleen uskollisesti sen ihmeemmin lupaa kysymättä tai edes jalkojaan pyyhkimättä. Rahijärvi tuli perässä hieman hillitymmin ja nyökkäsi kevyesti tervehdykseksi.
”Toivottavasti et oo ehtiny vielä korkata”, Tolppanen sanoi. ”Me tarvitaan sut kuskiks.” Hän katseli ympärilleen, mutta ei kommentoinut kynttilänpaljoutta sen kummemmin. Rahijärvi yritti vaihtaa merkitsevän katseen hänen kanssaan, mutta Make ei osannut sanoa, menikö se perille.
Ei ollut mitenkään epätavallista, että kaverukset tulivat ehdottamaan ajelua, monet tylsät illat olivat saaneet piristystä retkistä ympäri kaupungin ja lähiöiden – viihdearvosta piti huolen jo yksinomaan seudun sokkeloinen asemakaava. Juuri sillä hetkellä Makea ei kuitenkaan huvittanut lähteä ajelulle, ja hän myös ilmaisi sen niin selkeästi kuin pystyi.
”Ottakaa auto jos haluutte”, hän sanoi ja heitti avaimet Rahijärvelle. ”Talli ei oo lukossa. Mua ei nyt huvita lähtee.”
”Älä puhu paskaa”, Tolppanen sanoi. ”Sammuta nää tuikut, tätä menoo sun talos palaa ennen ku saat asuntolainan maksettua. Ja ota ne päiväkirjas pois sohvan välistä, ei siinä pysty muuten istuun.”
Rahijärvi sysäsi avaimet takaisin Maken kouraan.
”Pullon voit kyllä antaa meille”, hän sanoi ja riisti mainitun esineen Maken kädestä.
”Hyvä ajatus”, Tolppanen sanoi. ”Ei me ryyppäämään ruveta, mut pieni viskitilkka lämmittää ja auttaa varmaan pääseen oikeeseen fiilikseen.”
Make huokaisi syvään. Jälleen kerran hän oli antanut ystäviensä marssia sisään, sotkea hänen suunnitelmansa ja päättää asioista hänen puolestaan. Koska hän oikein saisi riittävästi sisua ottaakseen elämänsä ohjat omiin käsiinsä?
”Mihin te mua tervitte?” hän yritti vielä. ”En mä nyt oo yhtään fiiliksissä, mä varmaan vaan istun hiljaa ja ajan.”
”Muuta me ei tarvitakaan”, Tolppanen sanoi. ”Meillä pitää olla ulkopuolinen kuski, joka ei aattele mitään.”
Make kohotti hieman kulmiaan.
”Mitä te nyt taas ootte keksiny?” hän kysyi, vaikkei oikeastaan edes ollut kiinnostunut koko asiasta.
”Näät sitte”, Tolppanen sanoi. ”Nyt pulinat pois, tuikut sammuksiin ja autoon!”

Hetkeä myöhemmin kolmikko oli jo tien päällä Maken autossa, joka tosin oli edellisen vuoden mallia mutta yhä miten kuten käyttökelpoinen. Autoradio pauhasi skandinaavista poppia – toistaitoinen naislaulaja valitti, kuinka enkelit itkivät hänen rakkaansa kaukaista maantieteellistä sijaintia, mutta ei vaivautunut täsmentämään mistä syystä asia kerubeja niin henkilökohtaisesti kosketti. Seuraavaksi suunvuoron sai huonosti intialaisittain murtava narisevaääninen mieshenkilö, joka kertoi lähiomaistensa joutuneen tiikerin hampaisiin.
Make oli oikeastaan vain tyytyväinen musiikin monotonisuudesta, se turrutti hänen mielensä ja sai ajatukset pois Irinasta ja pieleen menneestä illasta. Hän kuunteli vain puolella korvalla, kuinka Rahijärvi ja Tolppanen vaahtosivat jostain uudesta teoriastaan. Kerta ei ollut missään nimessä ensimmäinen, Make oli aiemminkin joutunut seuraamaan kaverusten tempauksia sivusta kyllästymiseen asti. Hänellä oli hyvin tuoreessa muistissa sekin tapaus, kun pojat olivat jollain öisellä kävelyretkellään osuneet hylätylle teollisuusalueelle ja löytäneet makasiinien välissä kasvavasta kituliaasta metsiköstä lammen, jonka ei Tolppasen mukaan olisi pitänyt mahtua sinne. Make oli istunut tuntikausia kirjastossa ja seurannut haukotellen, kuinka Rahijärvi ja Tolppanen vertailivat alueen karttoja eri vuosilta – kyseessä saattoi olla aikavääristymä, he arvelivat – ja värjötellyt yötä myöten teollisuusalueella, kun hänen toverinsa olivat kerta toisensa jälkeen mitanneet lammen ja metsän ympärystä. Lopulta heidän oli ollut pakko uskoa, että lampi todellakin mahtui metsikköön – mikä oli tietenkin ollut Makelle selvää alusta lähtien.
Tolppanen tönäisi häntä olkapäähän ja herätti hänet muistois- taan.
”Aja kuule saman tien keskustaan, lähetään liikkeelle sieltä. Äläkä ajattele mitään, mee vaan tuttua reittiä.”
Autossa lemahti vahvasti viskiltä, takapenkille asettuneet kaverukset eivät olleet suotta säästelleet kallista lientä. Make koki lyhyen puistatuksen muistellessaan pullon hintaa, mutta lohduttautui sitten ajatuksella siitä, että hänen ystävänsä varmasti maksaisivat velkansa. Joskus.
”Eikö me voitas alottaa jo nyt?” Rahijärvi sanoi aavistuksen verran kärsimättömän oloisena – mutta sehän on hänelle tyypillistä, Make ajatteli.
”Parempi ettei sotketa mitään täällä”, Tolppanen sanoi. ”Me yritetään nyt aika isoo juttuu, enkä mä tiedä yhtään, mitä siitä voi seurata. Parempi mennä johonki maalaiskunnan rajalle, ainakin näin aluks.”
Tolppasen kommentti sai Maken tuntemaan itsensä hieman huolestuneeksi, hänen ystävällään kun ei yleisesti ottaen ollut tapana välittää tekojensa mahdollisista seurauksista. Häntä alkoi äkkiä kaduttaa, ettei hän ollut kuunnellut tarkemmin toveriensa puheita. Mihin nämä oikein olivat saaneet hänet mukaan?
Ystävykset alkoivat vähitellen lähestyä keskustaa, missä olikin jo täysi hulina käynnissä. Kuten aina perjantai-iltaisin, nuoriso oli nytkin liikkeellä sankoin joukoin. Alepan muovikassit ja vanhaksi jääneet koulureput kilisivät iloisesti, ja rohkeimmilla saattoi jopa olla kädessään Mehukatti-kanisteri tai puolentoista litran Sprite-pullo – tosin kummankaan sisältö tuskin vastasi etikettiä. Siellä täällä hieman vanhemmat juhlijat kiiruhtivat kohti ravintoloita, jotka olivat juuri avanneet ovensa. Pikkukengät lipsuivat sateen jäljiltä märällä asfaltilla ja naiset kompastelivat korkeakorkoisissaan. ”Mitä jos mentäski ryyppäämään”, Make ehdotti. He ohittivat juuri kaupungin suosituimman menopaikan, jonka eteen kasvanut jono ulottui jo korttelin toiseen päähän. ”Teillähän on jo aika hyvät pohjatki…”
”Paskat”, Tolppanen sanoi. ”Sitä ehtii toisteki, nyt on tärkeempää.”
”Voishan sitä siirtää”, Make jatkoi – häntä oli alkanut hieman arveluttaa koko retki – mutta Tolppanen pysyi kannassaan.
”Ei voi, tänään se on tehtävä. Tää on just sellanen yö.”
”Kun jumalat syntyy, kuninkaat kuolee ja kansa juo”, Rahijärvi siteerasi.
”No just”, Tolppanen sanoi, eikä asiasta enää keskusteltu.

Make vajosi jälleen ajatuksiinsa. He ohittivat ostoskeskuksen, jonka ympärillä nuoret parveilivat, ja hän alkoi tahtomattaankin haikailla omaa teini-ikäänsä. Raskasta aikaahan se oli ollut, varsinkin hänen kaltaiselleen ujolle ja hiljaiselle pojalle, mutta ainakin rakkaus oli silloin ollut hänen ulottuvillaan eikä jossain määrittelemättömän matkan päässä.
Hän havahtui äänekkääseen tööttäykseen. Miltei lunastuskuntoinen keltainen Ford Escort yritti kiilata sivusta hänen eteensä. Bassorummun jytke kuului Maken autoon asti, ja ikkunoista erottui virnisteleviä kasvoja ja pystyyn nostettuja keskisormia.
”Vittu mitä mulkkuja!” Rahijärvi huusi ja alkoi rullata ikkunaa auki. ”Homot! Vittu te ootte perseestä!”
”Älä viitti”, Make sanoi hieman hätääntyneenä. Hän ei tahtonut kolhia autoaan, itsestään ja tovereistaan nyt sitten puhumattakaan.
Escort kaasutti minkä moottoristaan pystyi ja ampaisi tavoittamattomiin, hukuttaen Rahijärven siniseen savuun. Samalla toisesta takaikkunasta lensi kaljapullo, joka kuitenkin osui vaarattomasti katukivetykseen kaukana heistä.
”Voi saatanan saatana”, Rahijärvi räyhäsi minkä yskimiseltään pystyi. ”Vittu mä tosiaan haluun että noi vitun runkut vetää jonkkaan!”
Rahijärvi painotti sanaa ”haluan” sen verran voimakkaasti, että Make tunsi jollain oudolla tavalla olonsa epämukavaksi. Tolppanen oli selvästi huomannut saman, koska huudahti suorastaan järkyttyneenä: ”Älä vittu tosiaankaan sano tollasta! Kuulitko?”
Hän tarttui Rahijärveen, joka oli vetäytynyt sykkyrään kuin meditoidakseen, ja ravisteli tätä voimakkaasti.
”Tää ei oo leikin asia”, hän sanoi kun Rahijärvi lopulta oli hieman rauhoittunut. Make alkoi huolestua entistä enemmän – tämä ei todellakaan ollut Tolppasen tapaista, hän ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä noin vakavana. ”Sä oisit voinu tappaa ne, tajuutko?”
”Se ois ollu niille ihan oikein”, Rahijärvi puhisi, mutta hänen hengityksensä alkoi vähitellen tasaantua. ”Vitun runkut. Anna sitä viskiä.”
”Mitä vittuu te oikein ootte keksiny?” Make kysyi nyt aidosti peloissaan. Joko hänen ystävänsä olivat sekoamassa tai sitten he olivat sotkeutuneet johonkin todella vaaralliseen, eikä kumpikaan vaihtoehto kuulostanut kovin hyvältä.
”Parempi kun et aattele”, Tolppanen sanoi. ”Vittu, tärkeintä ettet aattele! Nyt kumpikaan teistä ei vittu aattele yhtään mitään!”
Make teki työtä käskettyä ja keskittyi ajamiseen, mutta peilistä hän näki kuinka Rahijärvi tyhjensi viskipulloa synkkänä ja vaiteliaana, ja Tolppanen taas vilkuili sivuikkunasta huolestuneen näköisenä ja mutisten itsekseen:
”Vittu jos ne veti jonkkaan. Vittu…”

Ojaan ajanutta Ford Escortia ei näkynyt. Make ei osannut sanoa, oliko se hyvä merkki, mutta ainakin tunnelma autossa alkoi vähitellen laueta. Tolppanen tuntui rauhoittuneen silminnähden, eikä Rahijärvikään enää näyttänyt niin myrtyneeltä.
He olivat päässeet keskustasta sen pahemmitta selkkauksitta ja lähestyivät nyt kaupungin rajaa. Edessä oli vielä viimeinen rajapyykki, Teboil-huoltoasema joka toimi paikallisen nuorison ja muiden tyhjäntoimittajien viikonlopunviettopaikkana. Maalaiskunnan nuorisoa näki toki ajoittain myös keskustassa, mutta koska kaupunkilaisnuorilla oli paha tapa haastaa riitaa ”jyväjemmarien” kanssa, nämä pysyivät useimmiten mieluummin omalla maaperällään. Teboilin pihalla näkyi nytkin olevan parkissa toistakymmentä mopoa, muutama ruosteensyömä polkupyörä ja pari traktoria.
”Tehdääs nyt pelisäännöt selviksi”, Tolppanen sanoi. ”Me otetaan käyttöön niinsanottu zen-metodi. Kukaan ei aattele mitään erityistä, varsinkaan Make…”
”Kuinka me sitte voidaan saada aikaan yhtään mitään?” Rahijärvi keskeytti.
”Alitajunta jyllää, munapäät”, Tolppanen sanoi. ”Vuoron perään jompi kumpi meistä sanoo risteyksen kohdalla että mihin käännytään.”
”Tota menoohan me joudutaan johonki ihan hevon skuttaan”, Make vastusteli. Kärrypolkujen kiertely ei suuremmin kiehtonut häntä, varsinkaan pimeässä. Maalaiskunnan tiet olivat hänen tietääkseen varsin huonossa kunnossa – isännät, jotka hoitivat kauppareissunsa traktorilla, eivät olleet tässä suhteessa erityisen nirsoja – eikä hän todellakaan tahtonut jäädä tien poskeen jossain Jumalan selän takana, missä lähin puhelinkin saattaisi olla kilometrien päässä tai pahimmassa tapauksessa Teboililla. ”Mikä tän koko homman idea ees on?”
”Suu kiinni, nyt sukelletaan, sano sorsa pojilleen”, Tolppanen sanoi. ”Ei meillä hätää oo, katotaan vähän paremmat tiet, ja jos jäädään kiinni johonki niin sitten työnnetään.”
Tällainen ajatus sai puolestaan Rahijärven vastustelemaan, mutta Tolppanen vaiensi hänet nopeasti. Autoon laskeutui hetkellinen hiljaisuus, jonka Tolppanen lopulta rikkoi.
”No niin, julistan testin alkaneeksi. Make, laita se radio pois päältä. On ehdottoman tärkeetä, ettei meille tuu mitään ulkopuolisia ärsykkeitä, ja herra ties mihin me vielä joudutaan jos joku hoilaa taustalla ajavansa taksia Kalkutassa.”

”Tästä vasempaan”, Tolppanen sanoi. ”Mulla on sellanen hytinä, että kohta tapahtuu jotain.”
Make teki työtä käskettyä, vaikka koko touhu alkoikin vähitellen kyllästyttää häntä. He olivat puikkelehtineet ristiin rastiin maalaiskunnan syrjäteillä, ohittaneet peltoa ja metsää, silloin täl- löin muutaman maalaistalon ja kertaalleen jopa kyläkaupan, mutta siihen ajelun anti olikin jäänyt.
No, Make ajatteli haukotellen, ainakin hänen pelkonsa oli osoittautunut turhaksi. Olihan sekin jotain.
”Vittu tästä tuu mitään”, Rahijärvi sanoi närkästyneen ja kyllästyneen oloisena. ”Lähetään ihan suosiolla ryyppäämään.”
Tolppanenkin vaikutti aavistuksen verran huolestuneelta.
”Tässä on nyt jotain vikaa…”
”Joo, Rahijärvi sanoi, ”sun teorias oli täyttä paskaa.”
”Mitä te oikein ees luulitte että tapahtuis?” Make kysyi.
”Sen täytyy johtua siitä, että meidän valinnat neutraloi toisensa”, Tolppanen sanoi puolittain itsekseen ja kääntyi sitten Rahijärven puoleen. ”Otahan sä ohjat hetkeks niin katotaan…”
”Miks mä?” Rahijärvi kysyi, ja Make ihmetteli samaa, mutta Tolppasella oli tietenkin vastaus valmiina.
”Sä et kuitenkaan malttas olla ajattelematta mitään, eli jos mä yrittäsin ohjata, sä sotkisit koko ajan.”
Make pudisteli päätään.
”Jätkät”, hän sanoi, ”mä oon jo aika sekasin suunnista, mut hyväss lykyssä me voidaan vielä löytää takasin jos käännytään nyt ympäri…”
”Koitetaan nyt vielä”, Rahijärvi sanoi. ”Ei kai me turhaan tänne asti… Hei, käänny tosta!”
Make polkaisi jarrun pohjaan ja onnistui hädin tuskin pysäyttämään auton risteykseen – tai oikeastaan se ei ollut edes risteys, päätiestä vain haarautui epämääräinen kärrypolku joka johti jonnekin synkän havumetsän syövereihin.
”Eihän tuolla ees oo mitään”, Make sanoi. ”Se on varmaan umpikuja, enkä mä usko että siellä ees pääsee ympäri. Me jouduttas peruuttaan koko matka…”
Rahijärvi ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi, ja kun Tolppanenkin myötäili häntä, Maken oli luovutettava. Raskaasti ja hieman teatraalisestikin huokaisten hän peruutti vähän matkaa ja kääntyi sitten Rahijärven toivomuksen mukaisesti kuoppaiselle ja kapealle sivutielle.
”Mutta hulluu tää kyllä on”, hän sanoi. ”Tuolla ei ihan oikeesti voi olla yhtään mitään.”
”Hei tie, minne se vie, täälläpäin on vain pimeää metsää”, Rahijärvi siteerasi.
”Turvat kiinni nyt”, Tolppanen sähähti. ”Rahijärvi, keskity. Ja Make ei häiritse eikä ees ajattele mitään skeptistä.”
Se kävi loppujen lopuksi hyvin helposti – Makella oli täysi työ pitää auto polulla, joka tuntui olevan aivan liian kapea jo yhdellekin ajopelille. Hän ei uskaltanut edes kuvitella, mitä tapahtuisi jos joku tulisi vastaan, mutta hän lohduttautui sillä ajatuksella että kukaan toinen tuskin olisi tarpeeksi hullu lähteäkseen tälle tielle. Huomattavasti suurempi huolenaihe olivat kivet, joita tiellä tuntui riittävän. Pari kertaa jokin kolhaisi pahasti auton pohjaa, ja Make saattoi vain toivoa, ettei mikään mennyt rikki.
Tie jatkui yllättävän pitkään. Make oli menettänyt ajantajunsa täysin, mutta hänestä tuntui kuin he olisivat ajaneet kilometrikaupalla, eikä mutkitteleva kärrypolku osoittanut merkkiäkään päättymisestä tai minkäänlaisen määränpään lähestymisestä. Auton valokiilat leikkasivat pimeyttä, mutta ne paljastivat vain yksitoikkoista metsikköä.
Make alkoi vähitellen tuntea olonsa hyvin epätodelliseksi. Hänen maailmassaan oli vain auto, tie ja ympäröivä metsä, mitään muuta ei ollut eikä ollut koskaan ollutkaan… Mitä ihmettä hän oikein ajatteli? Hän karisti tunteen mielestään, se oli vain luonnollista seurausta hänen jo valmiiksi epävakaisesta mielentilastaan ja tästä järjettömästä tilanteesta. Hänen ystävänsä ja näiden omituiset aivoitukset olivat olleet vähällä sekoittaa hänetkin.
”Vitun pitkälle tää tie jatkuu”, Rahijärvi sanpi katkaisten hiljaisuuden.
”Se vaan tuntuu, kun mä ajan niin hiljaa”, Make sanoi. ”Ei täällä uskalla pariakymppiä kovempaa ajaa, kun tää tie on niin huonossa kunnossa.”
Siitä tässä täytyi olla kysymys, hän järkeili. Ihmismielellä oli taipumus luoda mitä ihmeellisimpiä illuusioita pohjimmiltaan hyvin yksinkertaisista ja luonnollisista asioista.
Hän katsoi Tolppasta peilistä. Tämä oli mietteliään näköinen, mutta ei sanonut mitään.
”Pakko siellä toisessa päässä on jotain olla”, Rahijärvi sanoi kääntyen Tolppasen puoleen. ”Ei kukaan tekis näin pitkää tietä ei mihinkään.”
Tolppanen oli edelleen vaiti.
”Vai luuletko sä, että tätä tietä syntyy sitä mukaa ku me ajetaan? Siinä tapauksessa mun pää on näköjään aika tyhjä.”
”Hei pojat”, Make keskeytti. Edessä häämötti nyt T-risteys. Vaikka hän yrittikin kuikuilla parhaansa mukaan, kummassakaan suunnassa ei näkynyt mitään huomiotaherättävää.
”Oikeelle”, Rahijärvi sanoi sen kummemmin miettimättä.

Vain hetkeä myöhemmin auto putkahti metsän syvyyksistä kuun kelmeään valoon. Tien ympäristö oli ilmeisesti aikanaan ollut jonkinlaista peltoa tai laidunta, mutta metsä oli jo kauan sitten vallannut sen takaisin ja nyt sitä peitti nuorten koivujen, pajun ja erilaisten pienempien kasvien muodostama ryteikkö. ”Siinä on kyllä pellot jääny pahemman kerran kesannolle”, Rahi- järvi sanoi.
Make katseli maisemaa vaiteliaana. Jokin siinä sai hänet tuntemaan olonsa epämääräisellä tavalla hermostuneeksi, mutta kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mistä oli kysymys.
”Jätkät”, hän sanoi varovasti, ”kattokaas taivaalle.”
”Mitä sitte?” Rahijärvi ihmetteli, hänkin aavistuksen verran hermostuneen oloisena. ”Näitkö sä ufon?”
”Siellä on täysikuu”, Make sanoi sivuuttaen toverinsa huomautuksen. ”Ja mä oon aika varma, että lähtiessä ei ollu.”
Rahijärvi säpsähti.
”Tolppanen, tää taitaa…”
Tolppanen vaiensi toverinsa kädenliikkeellä.
”Make, hiljennä. Tuolla on jotain.”
Jonkin matkan päässä tien toisella puolella kohosi rapistunut kuusiaita, joka näytti ympäröivän jonkinlaista puutarhaa. Auton lipuessa aidan viertä ystävykset alkoivat vähitellen erottaa hahmoja puutarhan pimennosta: ikivanhoja sammalen peittämiä hedelmäpuiden luurankoja, lahon puutarhakeinun jäännökset, jonkinlaisen terassirakennelman…
Make siristi silmiään. Eikö siellä jossain, puutarhan perukoilla, kohonnutkin kartano – valtava goottilaisvaikutteinen rakennus, pahemman kerran rapistunut mutta edelleen hyvin vaikuttava. Se oli arkkitehtuuriltaan hyvin hämmentävä, erilaisten tornien ja lisäsiipien rykelmä, ja sen rikkinäiset, valottomat ikkunat tuijottivat tielle kuin tyhjät silmäkuopat.
”Täällä ei pitäis olla mitään kartanoo”, Rahijärvi sanoi, ja hermostunut innostus paistoi hänen äänestään hyvin selvästi.
”Vitustako sä kaikki maalaiskunnan kartanot tiedät”, Make sanoi, mutta enemmänkin rauhoittaakseen itseään kuin tyrmätäkseen ystävänsä sanat selvällä faktalla. Täällä ei todellakaan pitänyt olla yhtään mitään, eikä varsinkaan kartanoa joka oli kuin suoraan jostain B-luokan kauhuelokuvasta.
”Pysäytä auto”, Rahijärvi sanoi. ”Mennään kattomaan sitä tarkemmin.”
”Ja vitut”, Make sanoi. ”Eihän me voida yksityisalueelle…”
”Hei haloo”, Rahijärvi sanoi. ”Kato nyt, tuolla ei oo asunu ketään aikoihin. Aja tien sivuun, käydään tsekkaamassa paikka.”
”Jatketaan matkaa”, Tolppanen sanoi. ”Turhaan me mennään mihinkään purkukuntoseen hökkeliin astumaan ruosteisiin nauloihin, eikä tosta sitä paitsi tiedä vaikka tulis niskaan koko höskä. Jos tää tosiaan toimii, me saadaan vielä selvempiäkin osotuksia siitä.”
Rahijärvi myöntyi lopulta ylivoiman edessä, vaikka jupisikin vielä pitkään siitä, kuinka hänen ystävänsä olivat alkaneet jänistää kesken kaiken. Make tunsi olonsa helpottuneeksi – ei sillä, että hän olisi mihinkään yliluonnolliseen uskonut, mutta autio kartano keskellä synkkää metsää ei silti suuremmin houkutellut häntä vierailulle. Jotain pahaenteistä rakennuksessa sitä paitsi oli, vaikka hän uskoikin että kyse oli vain alitajuisista peloista.
Tie sukelsi jällen metsään ja pimeys ahmaisi ystävykset. Jonkin aikaa auton valokiiloissa näkyi vain läpitunkematonta metsää, sitten he äkkiä näkivät tien poskessa ruosteen kalvaman autonromun. Se oli kiilautunut kahden puunrungon väliin, pelti oli rypistynyt ja toinen etulokasuoja lojui irrallaan puhjenneen renkaan vieresä.
”Jollekin on tainnu käydä onnettomuus”, Rahijärvi sanoi.
”Niin näkyy, mutta ei ihan lähiaikoina”, Make sanoi. Auto oli selvästi lojunut sijoillaan vuosikausia. Ohikiitävän hetken ajan hänen mielessään kävi kuva heidän autostaan, tien sivussa ja ruosteen raiskaamana, mutta hän karisti sen nopeasti syrjään.
Rahijärvi tiiraili ulos tarkemmin.
”Ihan ku siellä ois sisällä istunu joku…”
”Älä jaksa”, Make sanoi ja yritti nielaista niin huomaamattomasti kuin pystyi. Hän vilkaisi syrjäsilmällä peruutuspeiliin tarkistaakseen asian, mutta autonromu oli jo jäänyt liian kauas taakse. ”Sano nyt vielä että se liikku.”
”En sano, ettette te kuse huosuun”, Rahijärvi sanoi hieman väkinäisesti virnistäen.
Autoon laskeutui vaivautunut hiljaisuus.
”Oliko se auto muuten Escort?” Rahijärvi kysyi äkkiä.
”Paskat oli”, Make sanoi, vaikkei ollutkaan varma – totta puhuen hän ei ollut kiinnittänyt auton merkkiin edes huomiota. ”Ei se sama ainakaan, ihan eri värinenki.”
He saapuivat uuteen risteykseen. Tällä kertaa tie haarautui peräti viiteen suuntaan, kaikki toinen toistaan synkempiä ja luotaantyöntävämpiä.
”No täähän nyt vasta sokkelo onki”, Rahijärvi sanoi.
Make pysäytti auton risteyksen keskelle.
”Me päästäis tässä aika mukavasti ympäri”, hän aloitti, mutta Tolppanen keskeytti hänet.
”Nyt tuolla muuten ihan oikeesti liikku jotain.”
”Sä vaan kuvittelit”, Make sanoi, toivoen olevansa oikeassa. ”Lähetään nyt oikeesti vittuun täältä, kun vielä päästään.”
Tolppanen ei kuunnellut vaan astui ulos autosta. Rahijärvi seurasi.
”Hei jätkät!” Make huudahti, nyt jo epätoivoisena. ”Tää on ihan hullua. Ei siellä varmaan mitään ollu, tai sitte se oli joku eläin…”
”Hiljempaa, kiitos”, Tolppanen sanoi. ”Me on voitu luoda jotain, ja mä ainakin haluun nähdä sen. Sä voit tietty jäädä autoon venaamaan, jos haluut.”
Make ei halunnut, hän huomasi äkkiä olevansa puolikuollut pelosta. Autossa olisi tietysti saattanut olla turvallisempaa, mutta hän ei tahtonut jäädä yksin – se olisi varmasti saanut hänet sekoamaan.
Hän astui ulos, jätettyään kaiken varalta moottorin tyhjäkäynnille, ja lähti harppomaan metsään tavoittaakseen ystävänsä, jotka olivat jo miltei kadonneet näkyvistä.

”Lopeta nyt hyvä mies se ruikuttaminen”, Tolppanen sähähti. ”Olittehan te intissäkin mettässä, niinku sä aina jaksat muistuttaa.”
Armeijassa, Make ajatteli rämpiessään yhä kauemmas auton turvallisista valoista, hänellä oli sentään ollut ase – harvemmin tosin ladattu, mutta toihan se silti turvaa – ja kymmeniä palvelustovereita. Nyt hän oli tuntemattomassa maastossa, ilman varusteita ja seuranaan vain kaksi sekopäätä. Ei siis ihmekään, että hän olisi hyvin mieluusti ottanut jalat – ja kaikkein mieluiten tietysti auton – alleen.
”Sä näit varmaan harhoja”, Rahijärvi puuskutti Tolppaselle. Hänen kuntonsa kesti toki miltei loputtomiin kapakoissa luuhaamista, mutta metsässä samoiluun hänestä ei ollut. ”Make puhuu asiaa, lähetään takasin autolle ja jatketaan matkaa.”
”Mieluummin vielä kotiinpäin”, Make lisäsi. He olivat kierrelleet metsässä minuuttikaupalla, mutta tuloksetta. Jos jokin olikin liikkunut siellä, ainakaan sitä ei enää näkynyt, eikä Make aikonut valittaa asiasta.
Tolppanen katseli vielä hetken ympärilleen aavistuksen verran turhautuneen näköisenä, mutta myöntyi sitten.
”Ehkä mun mielikuvitus tosiaan lähti laukkaamaan”, hän sanoi. ”Se ei ois oikeestaan mikään ihme.”
He kääntyivät takaisin risteyksen suuntaan ja ehtivät jo palata hyvän matkaa, kun Tolppanen äkkiä seisahtui niille sijoilleen.
”Jätkät jumalauta…”
Jokin tumma hahmo vilahti auton valojen ohi, nopeasti mutta kuitenkin niin että ystävykset ehtivät nähdä sen. Se kulki kumarassa tai kenties neljällä jalalla, ja jo pelkästään lyhyt välähdys siitä sai Maken ihokarvat nousemaan pystyyn. Alkukantaiset pelot syöksyivät kertarysäyksellä pintaan hänen alitajuntansa syövereistä.
”Mikä vittu se oli?” Rahijärvi kuiskasi. Make oli liian järkyttynyt osatakseen sanoa, oliko hänen ystävänsä innoissaan vai peloissaan.
”Se… ei se ihminen ollu”, Make sai sanottua. ”Joku eläin…”
”Mä en usko”, Tolppanen sanoi hitaasti, ”että se oli ihminen tai eläin, ainakaan semmonen mitä me tunnetaan.”
”Meinaatko…”
Rahijärvi nielaisi loput lauseesta. Jokin tumma leikkasi jälleen auton valokiilan, ja tällä kertaa hahmoja oli useampia. Makesta alkoi äkkiä tuntua, että äsken kuolemanhiljainen metsä oli nyt täynnä rapinaa, oksien napsahduksia ja ääniä, joiden alkuperää hän ei tahtonut edes arvailla.
”Me ei mennä kattomaan lähempää”, Tolppanen sanoi, ja ensimmäistä kertaa elämässään Make kuuli ystävänsä olevan aidosti kauhuissaan. ”Me juostaan niin helvetisti.”
Make oli ollut kuin shokissa, mutta Tolppasen sanat saivat sen laukeamaan. Hän kääntyi kannoillaan ja ryntäsi suin päin syvemmälle metsään. Pian Rahijärvi singahti hänen ohitseen – todellinen vaaratilanne antoi näemmä boheemirentun elämäntavoilla varustetulle pöytälaatikkokirjailijallekin pikajuoksijan jalat – ja rytinästä ja puuskutuksesta päätellen Tolppanen seurasi aivan kannoilla.
He juoksivat ja juoksivat, kompuroivat ryteikössä ja välillä joku tuuskahti kasvoilleen jääden miltei toisten jalkoihin. Make huomasi pian kevyen sisätyön vaatineen veronsa hänen yleiskunnostaan. Hänen jalkojaan särki ja keuhkojaan vihloi, ja ikävä pistos ilmaantui hänen kylkeensä jo alkumatkasta. Lopulta hän ei enää jaksanut vaan heittäytyi sammaleiseen maahan; pedot saisivat raadella hänet aivan vapaasti, sittenhän tuska ainakin saisi nopean lopun.
Rahijärvi ja Tolppanen lysähtivät hänen vierelleen, ja pitkään kaikki kolme vain huohottivat pystymättä sanomaan sanaakaan.
”Jätkät”, Rahijärvi sai lopulta sanottua, ”me taidettiin selvitä.”
Siltä todellakin näytti – heitä lukuunottamatta metsä tuntui jälleen olevan autio – mutta Make ei silti osannut tuntea voitonriemua.
”Me ollaan eksyksissä”, hän sanoi, ”ja vaikka me löydettäisiinkin takasin tielle ja autolle, ne jotkut mitkä lie voi hyvin olla siellä väijymässä meitä.”
”Pitäis varmaan odottaa aamua”, Rahijärvi sanoi. ”Valosalla näkee paremmin…”
”Nähdään paremmin kun meidät syödään”, Make tuhahti, mutta kieltämättä Rahijärvi puhui asiaa. Heidän pitäisi nyt rauhoittua ja toimia järkevästi.
Kaikki olivat taas pitkään vaiti, ja hiljaisuuden aikana Make tuli ajatelleeksi, että heidän näkemänsä olennot olivat ehkä susia. Normaalistihan kyseiset eläimet välttelivät ihmisiä, mutta hän muisti lukeneensä paikallislehdestä että maalaiskunnan alueella ne olivat viime aikoina, asutuksen lisääntyessä, käyneet rohkeammiksi…
Hän vilkaisi Tolppasta, joka istui maassa kasvot käsiinsä haudattuina, ja pudisti päätään. Vaaratilanteet muuttivat ihmisiä yllättävillä tavoilla: Rahijärvi tuntui terästäytyneen hieman, kun taas Tolppanen ilmeisesti horjui romahduksen partaalla. Kukapa olisi osannut arvata?
”Ootko sä kunnossa?” hän kysyi kumartuen Tolppasen puoleen, mutta tämä huitaisi hänet kauemmas.
”Turpa kii nyt, mun pitää ajatella!”
”Tota”, Rahijärvi sanoi, ”mä en tiedä onko tää hyvä vai huono juttu, mutta tuolta näkyy valoo.”

Tänä yönä ei todellakaan enää voi olla varma mistään, Make ajatteli kun kolmikko lähestyi hitaasti valon lähdettä. Hyvässä lykyssä siellä saattaisi olla talo, johon he pääsisivät suojaan yöksi tai josta he ainakin voisivat soittaa – vaikka Makea hieman arveluttikin, miten maalaiskunnan asukkaat suhtautuisivat keskellä yötä ovelleen ilmestyviin vieraisiin.
”Liikutaan nyt kumminki varovasti”, Rahijärvi kehotti. Hän oli kuin huomaamatta ottanut ohjat käsiinsä. ”Tuskin siellä mitään vaarallista voi olla, mut ei sitä ikinä tiiä.”
”Ootteko muuten kattonu näitä puita yhtään tarkemmin?” Tolppanen kysyi. Hän oli edelleen hyvin hiljainen, mutta Make ei ollut aivan varma syystä. ”Tsekatkaapa huviksenne.”
Toiset noudattivat kehotusta, ja nyt Makekin pani merkille, että puut olivat ikivanhoja. Niiden karkeat rungot olivat jäkälän peitossa, oksista roikkui naavaa ja latvusto häämötti jossain kaukana näköpiirin rajamailla.
”Ei täällä pitäis tällasta mettää olla”, Rahijärvi sanoi. ”Kaikki vanhemmat korvethan on jossain hevon skutassa…”
”Mistä sitä tietää”, Make sanoi. Hän oli päättänyt pitää viimeiseen asti kiinni siitä, että kaikelle löytyisi luonnollinen selitys. Mitä muitakaan mahdollisuuksia hänellä olisi? ”Ja mehän ajet- tiin aika pitkälle sentään…”
Rahijärvi vaiensi hänet ja kuiskasi: ”Matalaks koko porukka, ja äkkiä!”
He ryömivät varovasti kohti aukiota, jolta valo kajasti. Lähde ei ollut talo vaan nuotio, tai paremminkin rovio, jonka ympärille oli kerääntynyt suuri joukko epämääräisiä hahmoja. Make ei osannut sanoa sen tarkemmin, mitä ne olivat – niiden vartalo oli ihmismäinen, mutta siinä oli myös jotain vääristynyttä ja kieroutunutta. Raajat olivat oudon käyrät ja vääntyneet ja kaulat liian pitkät, ja olentojen liikkeissäkin oli jotain epäinhimillistä ja laahaavaa. Ne kiersivät tulta kuin jonkin oudon rituaalin lumoamina, alasti ja käyrät veitset luisevissa käsissään.
”Jätkät”, Tolppanen kuiskasi, ”lähdetään vittuun täältä.”
Rahijärvi oli nauliintunut tuijottamaan aukiolla liikehtiviä olentoja, ja Makellekin tuotti vaikeuksia irrottaa katsettaan rituaalista – jokin tuossa äänettömässä varjojen tanssissa oli äärimmäisen vangitsevaa. Rovion liekit tuntuivat polttavan hänen sisällään ja kuumottavan hänen poskiaan, vaikka hän olikin kaukana niiden ulottumattomissa. Hän alkoi kuin huomaamattaan ryömiä lähemmäs.
”Jätkät…”
Make huomasi vasta nyt, että aukiolla oli myös uhkeavartaloinen vaalea nainen, joka oli kahlittu mustaan kivipaateen. Nainenkin oli alasti, ja hänen paljaat rintansa kohoilivat kiivaan hengityksen tahtiin. Make nielaisi, hän alkoi tahtomattaankin kiihottua – ei niinkään naisen alastoman vartalon kuin rituaalin hypnoottisuuden vuoksi. Syrjäsilmällä hän näki, että Rahijärvikin paini saman ongelman kanssa.
Yksi olennoista lähestyi naista hitaasti ja työntyi tämän sisään. Nainen kiemurteli ja vääntelehti kahleissaan – nautinnosta, tuskasta vaiko kenties molemmista, sitä Make ei osannut sanoa. Juuri ennen huippua olento vetäytyi ulos, painoi veitsen terän elimensä kärkeä vasten ja pyöräytti kahvaa. Verta ja siemennestettä roiskahti naisen paljaalle iholle.
”…painutaan nyt herra jumala vittuun täältä!”
Make saattoi vain katsoa, kuinka olento toisena jälkeen toisti rituaalin. Kun kaikki olivat lauenneet, ne kerääntyivät naisen ympärille ja alkoivat nuolla eritteitä tämän iholta. Olennot kävivät yhä vain ahnaammiksi, ja naisen voihkaisut muuttuivat kirkaisuiksi, kun ne äkkiä upottivat hampaansa häneen ja alkoivat raastaa hänen lihaansa.
Lumous särkyi viimein, ja Make kompuroi kauemmas aukiosta niin nopeasti kuin vain suinkin pystyi, oksentaen koko matkan. Lopulta, kun nuotiosta oli jäljellä enää vain etäinen valonkajo hänen takanaan, hän pysähtyi ja istui maahan huohottamaan. Pian myös Rahijärvi ilmestyi hänen vierelleen yökkäillen ja kasvot hieman vihertävinä.
”Oli aika pienestä kii”, hän sanoi nieleskellen, ”etten ollu yks niistä siellä notskin luona.”
”Sama vika”, Make sanoi edelleen järkyttyneenä. Sitten hän äkkiä huomasi toisen ystävänsä puuttuvan ja hätääntyi. ”Missä Tolppanen on?”
Tolppanen astui esiin pimeydestä ja sai toverinsa säpsähtämään.
”Oottelin vaan, että saatte taas pokkanne pitämään”, hän sanoi. ”Mä oon vähän ajatellu asioita. Ette oo sattumoisin huomannu, että sen jälkeen kun lähettiin sille kärrypolulle tää kaikki on ollu ku jostain kauhunovellista?”
”Aika vitun todellista tää musta on”, Rahijärvi sanoi, mutta Tolppanen ei antanut hänen häiritä.
”Jutun juju on siinä, että me ollaan oltu koko ajan Rahijärven ohjattavina. Nää jutut tulee siis Rahijärven alitajunnasta. Jos me meinataan selvitä tästä hengissä, pitää vaihtaa ohjaajaa.”
Selitys kuulosti Makesta täysin utopistiselta, mutta kaiken jo tapahtuneen jälkeen hän ei oikeastaan enää jaksanut ihmetellä yhtään mitään.
”Mä otan nyt ohjat käsiini”, Tolppanen sanoi – nyt hän on taas oma ryhdikäs itsensä, Make ajatteli. ”Mun idea tää koko juttu oli ja mä meidät tähän järjestin, eli mä myös hoidan meidät tästä pois.”

Kuljettuaan jonkin matkaa Tolppasen johdolla Makesta alkoi tuntua, että tämän puheissa oli ehkä sittenkin ollut perää. Ikimetsä, jossa he olivat aiemmin harhailleet, alkoi vähitellen nuortua ja muuttui lopulta tavalliseksi supisuomalaiseksi männiköksi. Nuotion kajastus oli kadonnut ja metsässä oli jälleen pimeää ja hiljaista, mutta se sai oikeastaan Maken vain tuntemaan itsensä helpottuneeksi. Ainakin tähän asti kaikki metsän rauhaa rikkova oli osoittautunut tavalla tai toisella epämiellyttäväksi.
”Me taidetaan sittenkin selvitä tästä kunnialla”, Rahijärvi sanoi, hänkin selvästi helpottuneena. ”Ja saakin muuten olla viimenen kerta kun tällaselle reissulle lähdetään.”
”Älä muuta viserrä”, Make sanoi. ”Aattele nyt miltä kaikelta ois säästytty jos ois suosiolla käännytty takasin…”
”No, etpä ainakaan voi väittää että ois ollu tylsä ilta”, Rahijärvi sanoi virnistäen, eikä Makekaan voinut olla hymyilemättä. Tunnelma oli hiljalleen laukeamassa, ja hän odotti milloin tahansa näkevänsä tien häämöttävän puiden lomasta.
”Vähän mua huolestuttaa ne jutut, mitä me nähtiin auton luona”, hän sanoi. ”Toivottavasti ne ei oo siellä enää.”
”Tuskin on”, Tolppanen sanoi, ”paitsi jos te oikein kovasti manaatte niitä takasin.”
Make ymmärsi yskän ja sulki suunsa.
”Oli tää kyllä vihoviimenen reissu”, Rahijärvi sanoi. ”Mutta ainakaan mä en tän jälkeen enää epäile yhtään mitään mitä Tolppanen sanoo.”
”Oot muuten mulle satasen auki”, Tolppanen sanoi. Rahijärvi tönäisi häntä.
”Meinasin sun teorioitas, hölmö.”
Tolppanen alkoi selostaa Rahijärvelle uutta teoriaa, jonka mukaan jokainen maailman ihminen ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, olisi hänelle satasen velkaa. Make ei kuunnellut sen tarkemmin; viimeistään kokemukset nuotion luona olivat vieneet pohjan kaikilta hänen yrityksiltään keksiä luonnollinen selitys yön tapahtumille, ja nyt kun hänellä oli viimeinkin aikaa ajatella asioita, hän tunsi ajatustensa olevan varsin sekaisin. Tämä vaatisi pitkällistä sulattelua ja keskusteluja Rahijärven ja Tolppasen kanssa, eikä hän välttämättä senkään jälkeen pystyisi täysin sulauttamaan tätä yötä sovinnaiseen maailmankuvaansa. Tällä hetkellä hän ei edes uskaltanut haaveilla sellaisesta, hänelle riitti että hän olisi vielä aamulla järjissään.
”Ootteko muuten huomannu, että täällä on tullu yhtäkkiä aika sumusta”, Rahijärvi sanoi. Make katseli ympärilleen, ja todellakin, ilma oli käynyt varsin sakeaksi. Myös maa hänen jalkojensa alla tuntui oudon pehmeältä ja kostealta.
”Suolleko sä meidät johdatit?” Rahijärvi kysyi Tolppaselta, joka oli äkkiä pysähtynyt ja näytti nyt varsin hämmentyneeltä.
”Ei täällä pitäis olla soita mailla halmeilla”, hän sanoi. ”Sen verran mäkin tiedän. Tässä kusee nyt joku.”
”Se voi olla tän meidän kokeilun sivuvaikutuksia”, Rahijärvi sanoi. ”Ehkä me tehtiin tänne yks ylimääränen suo, ei kai se niin vakavaa oo. Jatketaan nyt matkaa, mulle alkaa tulla kylmä ja nukkumaankin ois hyvä päästä.”
Rahijärvi puhuu asiaa jo toisen kerran saman illan aikana, Make ajatteli. Tähän asti kummalliset tapahtumat olivat pitäneet hänet pirteänä, mutta nyt, tilanteen rauhoituttua, hänkin huomasi ruumiinsa suorastaan huutavan lepoa.
Tolppanen katseli hetken ympärilleen epävarman näköisenä, mutta lähti sitten jatkamaan matkaa. Rahijärvi ja Make laahustivat hänen perässään läpi aina vain kosteammaksi käyvän maaston. Pian sumu alkoi käydä niin tiheäksi, etteivät he enää nähneet eteensä kunnolla vaan törmäilivät vähän väliä puihin tai toisiinsa.
”Tää ei nyt lupaa hyvää”, Tolppanen kuului sanovan jostain edestäpäin. ”Pysähdytääs hetkeks…”
Make noudatti käskyä ja äkkiä hän tunsi vajoavansa turpeen läpi johonkin tuntemattomaan. Huudahduksista päätellen toiset jakoivat hänen kohtalonsa.
”Hei jätkät, mitä vittua tää on?” Rahijärvi huudahti. ”Mä… vittu me hukutaan tänne!”
Make tunsi vajoavansa aina vain syvemmälle. Hän onnistui tarraamaan kiinni jostain – käsi, hän ymmärsi pian, ilmeisesti Rahijärven koska tämä oli ollut lähempänä häntä – mutta se ei pysäyttänyt hänen vajoamistaan. Pian hänen päänsä oli maanpinnan alapuolella, jokin omituinen tahmea neste ympäröi hänet täysin, ja hän vajosi aina vain alemmas. Hän pidätteli hengitystään niin kauan kuin pystyi, kunnes lopulta hänen keuhkonsa olivat halkeamaisillaan ja hänen oli pakko vetää refleksinomaisesti henkeä. Hänen suunsa, henkitorvensa ja keuhkonsa täyttyivät nesteellä…
…ja hän hengitti. Tavalla tai toisella hänen keuhkonsa pystyivät käyttämään tahmeaa nestettä, joka ympäröi häntä. Yllättyneenä hän avasi silmänsä, ja näki jotain mitä ei tahtonut uskoa todeksi.
He leijuivat äärettömiin jatkuvan tasangon yläpuolella. Kaikki heidän ympärillään oli vaaleanpunaista, ehkä johtuen nesteestä joka heitä ympäröi, ja siellä täällä leijaili valtavia hopeanhohtoisia palloja, jotka valaisivat heidän ympäristöään. Oudot kasvit aaltoilivat heidän alapuolellaan, vailla mitään erityistä logiikkaa sillä minkäänlaisia virtauksia ei tuntunut olevan. Jossain kaukaisuudessa häämötti valtavia hahmoja – kenties vuoria tai jonkin tuntemattoman kansan rakentamia linnoituksia, näin kaukaa he eivät osanneet sanoa – ja jonkin matkan päässä näkyi myös liikehtivän olentoja, joista oli mahdotonta muodostaa minkäänlaista mielikuvaa koska niiden muoto tuntui muuttuvan alituisesti.
”Vittu, meidän on pakko hallusinoida”, Rahijärvi sanoi. Hänen puheensa kuulosti nesteessä oudon hitaalta ja matalalta. ”Ei tällasta voi olla.”
”Missä Tolppanen on?” Make kysyi. Vajoamisen aikana tämä oli ehtinyt kadota heidän näkyvistään. Rahijärvi katseli ympärilleen, mutta hänkään ei nähnyt merkkiäkään kadonneesta toveristaan.
”Ehkä se sai kiinni jostain ja jäi ylös”, hän sanoi, mutta ei tuntunut itsekään uskovan selitykseensä. ”Joka tapauksessa meidän on parempi häipyy täältä. Katotaanpa, pystytäänkö me uimaan täältä ylöspäin…”
He lähtivät hitaasti ponnistelemaan ylöspäin, ja vähitellen näkymä heidän alapuolellaan haalistui kadoten lopulta kokonaan. He nousivat mutaisen suolammen pintaan yskien vettä keuhkoistaan ja rämpivät sitten rannalle. Hetken ajan he vain värjöttelivät paikoillaan ja tähyilivät ympärilleen sumuun, mutta Tolppasta ei näkynyt.
”Meidän on pakko mennä takasin”, Make sanoi. ”Tolppanen jäi sinne jonnekin, meidän pitää hakee se…”
Rahijärvi vilkaisi suolampeen ja pudisti päätään.
”Mä vähän luulen, ettei me päästä enää takasin sinne. Se oli Tolppasen luoma juttu, ei se meiltä onnistu vaikka mitä tehtäs.”
Make oli pitkään hiljaa ja yritti sulatella tapahtunutta. Tämä alkoi jo olla liikaa, juuri kun kaikki oli alkanut palautua raiteilleen…
”Onko Tolppanen kuollu?” hän kysyi hiljaa. Rahijärvi mietti hetken ja pudisti sitten päätään.
”En mä usko”, hän sanoi. ”Jos se teoria pitää paikkansa, se elää yhä omassa todellisuudessaan, mutta se todellisuus irtautu meidän muiden todellisuudesta totaalisesti.”
”Eli me ei nähdä Tolppasta enää koskaan”, Make sanoi ja nieli vaivalloisesti palan, joka alkoi äkkiä nousta hänen kurkkuunsa.
”Niin mä vähän pelkään”, Rahijärvi sanoi ja laski kätensä Maken olkapäälle. ”Tuu, lähetään pois täältä. Mekään ei olla kotona vielä.”

”Nyt täytyy muistaa”, Rahijärvi selitti sumun vähitellen hälvetessä ja suon jäädessä taakse, ”että ajatellaan vaan autoo, kotia ja muuta sellasta. Sillä lailla me ehkä päästään pois tästä mettästä ja kaikki palautuu taas ennalleen. Ainakin Tolppasen teorian mukaan niin pitäis tapahtua.”
Tolppasen teoria oli pettänyt jo kerran, mutta Make ei tahtonut ajatella sitä – mikä tahansa sen suuntainen ajatus voisi nyt tuhota kaiken. Hän tahtoi vain päästä takaisin kotiin, rakkaaseen omakotitaloonsa, kynttilöidensä ja muistojensa keskelle. Ehkä hän oli aiemmin kuvitellut elämänsä olevan yhtä helvettiä, mutta se oli nyt muuttunut. Vasta tänä kammottavana yönä hän oli ymmärtänyt, mitä helvetti todella tarkoitti.
”Mä lupaan, etten enää ikinä valita turhasta”, hän sanoi enemmän itselleen kuin Rahijärvelle. ”Oikeestaanhan mulla menee tosi hyvin, moni ois varmaan kateellinen. Moni varmaan onki kateellinen, vaikkei myönnä.”
”No, mä en oo”, Rahijärvi sanoi, ”mutta hyvä jos tosiaan lakkaat ruikuttamasta. Tolppanenki ois tyytyväinen, vaikkei se enää ookaan näkemässä.”
He olivat hetken hiljaa.
”Vaan perkeleen iso uhraus siihen tarvittiinki”, Rahijärvi sanoi lopulta. ”Totta puhuen mä oisin mieluummin kuunnellu sitä ruikutusta.”
Edessäpäin alkoi vähitellen häämöttää avointa maastoa. He kiirehtivät askeleitaan, kumpikaan ei tuntenut suurempaa halua viettää tässä metsässä yhtään ylimääräistä hetkeä.
”Sähän jätit auton valot päälle”, Rahijärvi sanoi ja tähyili ympärilleen. ”No, valoja ei näy, eli ei olla ihan lähellä. Voi olla, että joudutaan harhailemaan vielä jonkun aikaa.”
”Mä jätin moottorin päälle”, Make sanoi, ”eli ei se ainakaan akkua tyhjäks vedä.”
”Korkeintaan bensa loppuu”, Rahijärvi sanoi. ”Vaikka eihän tollasta sais näissä olosuhteissa manata… Voi saatana.”
Avoin maasto, jota he olivat kauempaa luulleet tieksi, osoittautuikin metsäaukioksi. Sen keskellä häämötti tyyni, tummavetinen lampi, jonka pinnasta ympäröivän synkän kuusikon latvat ja taivaalla kumottava täysikuu heijastuivat.
”Me taidettiin kävellä väärään suuntaan”, Rahijärvi sanoi ja oli jo kääntymässä takaisin metsään, kun jostain lähistöltä kuuluva hiljainen laulu sai hänet äkkiä pysähtymään. Myös Make kääntyi äänen suuntaan ja yllätyksekseen hän näki kauniin naisen, joka kohosi hitaasti lammen pinnan alta ja ojensi kätensä kutsuvasti. Naisen iho näytti kuun valossa hyvin kalpealta, ja se vain korosti huulten verenpunaa. Hän oli alasti, mutta sysimustat hiukset peittivät vartalon tärkeimmät osat antaen katsojille vain viekoittelevan aavistuksen.
Make alkoi perääntyä takaisin metsään, mutta Rahijärvi sen sijaan lähti kulkemaan hitaasti kohti naista. Make yritti tarttua toveriaan kädestä, mutta tämä sysäsi hänet maahan ja jatkoi kuin lumottuna kulkuaan kohti lampea.
”Rahijärvi jumalauta, tuu takasin!” Make huusi kömpiessään ylös, mutta oli jo liian myöhäistä. Rahijärvi oli saavuttanut naisen ja tämä kietoi hoikat kätensä hänen ympärilleen.
Hellää syleilyä kesti vain hetken. Make huomasi äkkiä kauhukseen, että naisen kädet alkoivat muuttua paksummiksi, iho kävi vihertäväksi ja suomuiseksi ja sormenpäihin kasvoi kynnet, jotka pureutuivat Rahijärven selkään. Kauniiden kasvojen keskelle ilmestynyt valtava kita ahmaisi Rahijärven pään sisäänsä ja tukahdutti äkillisen kauhun- ja tuskanhuudon, kun olento veti rimpuilevan miehen mukanaan lampeen.
Make ei jäänyt seuraamaan ystävänsä kuolinkamppailua, järkytyksestä selvittyään hän käänsi selkänsä lammelle ja juoksi minkä vain jaloistaan pääsi. Vasta kun veden loiske ja muut kamppailun äänet lakkasivat kuulumasta, hän pysähtyi ja jäi nojaamaan puunrunkoa vasten.
”Ei jumalauta, ei jumalauta”, hän hoki, ja juuri muuhun hän ei pitkään aikaan pystynytkään. Lopulta hän sai ajatuksensa edes jonkinlaiseen järjestykseen, mutta se ei juurikaan helpottanut hänen oloaan. Hän oli nyt yksin, keskellä tätä hirvittävää metsää, ja koska tahansa jokin kammottava olento voisi tulla viemään hänetkin – ja vaikka hän selviäisikin hengissä takaisin ihmisten ilmoille, hänen ystävänsä, ainoat tärkeät asiat hänen elämässään, olivat poissa. Miksi hän enää edes vaivautuisi etsimään tietä takaisin?

Make harhaili metsässä pitkään vailla sen ihmeempää päämäärää. Ehkäpä hän odotti omaa kuolemaansa, sitä hän ei itsekään osannut sanoa. Eihän millään ollut enää merkitystä.
Kuin huomaamattaan hän osui risteykseen, jossa hänen autonsa yhä odotti valot päällä ja moottori tyhjäkäynnillä. Olennoista, jotka aiemmin yöllä olivat vaanineet auton ympärillä, ei näkynyt enää jälkeäkään.
Hieman välinpitämättömästi Make avasi kuljettajanpuolen oven, istui ohjauspyörän taakse ja käänsi sitten auton takaisin tulosuuntaan. Minne hän oikeastaan oli menossa? Paluu takaisin kaupunkiin ei jaksanut kiinnostaa häntä, ei nyt kun Rahijärvi ja Tolppanen olivat poissa, eikä hänellä muitakaan vaihtoehtoja ollut. Hän voisi aivan hyvin jäädä ikuisiksi ajoiksi harhailemaan metsään.
Eikä hän välttämättä enää muuhun pystyisikään. Istuessaan siinä ohjauspyörän takana Make ymmärsi, että Tolppasen teoria piti varmasti paikkansa. Metsästä oli tullut heidän todellisuutensa, ja se oli hiljalleen irtautunut toisten ihmisten todellisuudesta. Irtautuminen oli alkanut sillä hetkellä kun he olivat ensimmäistä kertaa poikenneet tälle kirotulle metsätaipaleelle, ja lopulta he olivat ajautuneet liian kauas voidakseen enää koskaan palata. Muu maailma jatkoi menoaan jossain kaukana, mutta heillä ei enää olisi siinä mitään osaa tai arpaa – he kaikki olivat kohdanneet loppunsa oman pakkomielteensä kourissa, kaikki paitsi hän itse…
Make tuli äkkiä ajatelleeksi jotain. Tähän asti hän oli pitänyt mielensä tyhjänä, aivan kuten Tolppanen oli käskenyt, ja antanut toisten näyttää tietä. Tolppasen se oli johtanut kadotukseen ja Rahijärven kuolemaan, mutta hän itse oli yhä hengissä ja nyt olisi hänen aikansa kohdata oma pakkomielteensä. Kenties sekin johtaisi hänet tuhoon, mutta mitäpä hävittävää hänellä enää olisi?
Hän iski ykkösvaihteen silmään ja painoi kaasua. Tällä kertaa hän ottaisi ohjat käsiinsä – nyt hän ainakin tiesi, minne oli menossa.

Taivaanranta punersi kauniisti, mutta Make ei osannut sanoa oliko aurinko nousemassa vai laskemassa. Hän oli pujotellut omakotitalojen välisillä kapeilla teillä jo pienen ikuisuuden ja menettänyt ajantajunsa täysin. Lopulta hän saavutti määränpään, jota oli niin kauan etsinyt.
Irina seisoi talon pihanurmella ja vilkutti hänelle. Hän pysäytti auton tien laitaan ja juoksi tytön luo. He syleilivät pitkään ja hartaasti ja vaihtoivat varovaisen suudelman, sitten tyttö irroittautui Maken otteesta ja tarjosi kätensä.
”Mennään sisään, kohta tulee pimeää.”
He kävelivät käsikkäin kohti taloa. Kuistille päästyään Make kääntyi vielä katsomaan taakseen. Jossain kaukana kohosi synkkä metsä, mutta laskevan auringon säteet saivat senkin näyttämään ystävällisemmältä.
”Irina”, hän sanoi seisahtuen hetkeksi. Hänen olonsa oli äkkiä käynyt hyvin epätodelliseksi. ”Kai tää on totta?”
”On se meille”, Irina sanoi ja hymyili. ”Ei kai muulla ole väliäkään?”
Eipä kai niin, Make ajatteli ja seurasi tyttöä sisälle. Ovi sulkeutui heidän perässään.

Edellinen artikkeliErämaan vangit
Seuraava artikkeliPainajaisista pahin

Samankaltaiset artikkelit