Erämaan hieno ja kuuma hiekka lensi korkealle vanhan ja kolhiintuneen farmariauton kiitäessä olematonta hiekkatietä eteenpäin. Jack Harrison ei olisi ikinä lähtenyt tälle surkealle tielle, mutta hänen tyttöystävänsä Susan Lawrence oli raskaana ja heillä oli kiire sairaalaan. Laajan erämaan kiertäminen kunnon tietä pitkin olisi vienyt ainakin kaksi päivää. Oikaisemalla kuuman aavikon poikki, Jack uskoi heidän selviävän perille ennen aamua. Susanin laskettu aika oli ollut jo eilen ja Jack pelkäsi heidän myöhästyvän. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten toimia, jos Susan alkaisi synnyttää ennen sairaalaa ja ajatuksen aiheuttama pelko sai hänet painamaan kaasupoljinta vieläkin lujempaa.
Susan ähkäisi jälleen takapenkillä ja piteli suurta mahaansa, kuin sanoen vauvalle, että vielä ei ollut aika. Jack vilkaisi peilistä taaksepäin, mutta auton takana näkyi vain suuri hiekkapilvi.
”Kestätkö vielä?” hän kysyi huolestuneena kääntäen päätään hetkeksi taaksepäin.
”Ei hätää.” Susan ähkäisi. ”Luulen että aikaa on vielä hyvinkin pari päivää.”
”Se on helpottavaa kuulla”, Jack totesi ja katsoi taas tietä, ”mutta maksaisin kyllä aika paljon edes yhdestä pienenpienestä…”
”Eivät huumeet oloasi paranna.” Susan keskeytti. ”Kaikki tulevat isät hermoilevat varmasti yhtä paljon kuin sinä ja kenties se tekeekin vain hyvää.”
”Kuinka hermoileminen voisi tehdä hyvää?” Jack ihmetteli kääntäen jälleen katseensa tiestä. Susan ei vastannut, vaan tuijotti Jackia hetken ja puhkesi sitten nauruun.
”Mitä? Mitä minä sanoin?”
Susan vain heilautti välinpitämättömästi kättään. ”Kyllä sinä sen joskus ymmärrät. Anna minun nyt olla rauhassa ja keskity sinä vain ajamiseen.”
”Voisin ajaa vaikka silmät kiinni. Ei täällä korvessa ketään muita ole.” Jack sulki silmänsä kuin osoittaakseen olleensa oikeassa. ”Näetkö? Ajan silmät kiinni.” Susan vain tuhahti. Jack avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen toisen auton suoraan edessään. Salamannopeasti hän kiepautti ohjauspyörää väistäen vain juuri ja juuri kohtalokkaan kolarin. Ratin kääntäminen oli kuitenkin kääntänyt myös autoa ja vaikka Jack painoi jarrun pohjaan iskeytyi harmaa farmariauto ojaan yli 80km:n tuntivauhdilla. Nuori 27-vuotias entinen huumenarkomaani ja nuorisorikollinen Jack Harrison iskeytyi törmäyksen voimasta suoraan tuulilasiin ja menetti tajuntansa.
Ensimmäiseksi Jackin mieleen tuli Susan ja heidän tuleva vauvansa, mutta hänen silmänsä eivät totelleet. Jack yritti liikuttaa kättään ja sitten jalkojaan, mutta ei tuntenut minkäänlaista liikettä. Edes hänen huulensa eivät totelleet. Kylmyys ja kauhea pakokauhu valtasivat hänen mielensä. Tältäkö tuntuu olla halvaantunut? Mikään ei toimi? Hän ei edes saisi selville miten Susanille oli käynyt. Tai sen toisen auton matkustajille. Toisen auton! Täällä oli ollut toinen auto! Vai oliko? Ehkä se olikin vain kangastus. Ehkä hän olikin ohjannut auton ojaan pelkän kangastuksen takia. Koskaan hän ei saisi sitä selville. Hän tuntui olevan täydellisesti halvaantunut. Aivot vain toimivat, koska Jack pystyi ajattelemaan. Kaikkein eniten hän toivoi, ettei niin olisi. Olisi paljon helpompaa olla kuollut. Ehkä olenkin kuollut. Ehkä olen kuoleman ja elämän välimaastossa ja nyt pitäisi päättää kumpaan mennä. Kuolema olisi helpotus jos Susanille ja vauvalle olisi tapahtunut jotain. Toisaalta, jos hän nyt kuolisi, ei hän saisi ehkä koskaan tietää totuutta. Hän päätti saada selville oliko Susan kunnossa. Jos ei olisi, hän voisi vaikka tappaa itsensä, mutta epävarmuudessa hän ei voisi elää. Samassa Jack tunsi käden otsallaan. Hän tunsi myös kuinka hänen sydämensä alkoi sykkiä. Tunto palasi. Hän oli sittenkin elossa.
”Jack? Jack? Kuuletko minua?” Susanin ääni. Hänkin on elossa. Helpotus valtasi Jackin ja hän onnistui avaamaan silmänsä. Vaaleatukkaisen Susanin leuassa oli ilkeä mustelma, mutta muuten hän näytti olevan kunnossa.
”Oletko kunnossa? Onko…?”
”Olen kunnossa ja niin on vauvakin, mutta sinä näytät kauhealta.” Susan sanoi hiukan värisevällä äänellä. Hän oli selvästi peloissaan. Silloin Jack tajusi tilansa. Hänen otsassaan oli syvä haava ja lämmin veri juoksi hänen naamaansa ja vaateitaan pitkin. Hän yritti nousta, mutta toinen jalka petti hänen allaan.
”Älä yritä nousta. Olet vakavasti loukkaantunut.”
”Toinen auto?” Jack kysyi tunnustellen kipeää jalkaansa. Se oli selvästi murtunut.
”Jack. Katso minua.” Susan sanoi pelokkaalla äänellä. ”Oletko ottanut jotain? Minun täytyy tietää. Sinä sanoit lopettaneesi, mutta…”
”Susan.” Jack keskeytti. ”Mistä sinä puhut? En ole valehdellut sinulle. Olen lopettanut ja vaikka joskus puhunkin siitä, niin en ole tosissani.”
”Jack. Jack.”
”MITÄ?” hän kivahti. ”Mikä sinua oikein vaivaa? Sinähän sanoit että vauva on kunnossa? Eikö…”
”Jack. Siellä ei ollut toista autoa.” Susanin sanat iskivät Jackia suoraan kasvoihin. Ei toista autoa?
”Ei toista autoa?” hän kysyi ääneen.
”Ei. Siellä ei ollut toista autoa. Oletko nyt aivan varma että et ole ottanut mitään?”
”En ole ottanut mitään. Täytyykö vääntää rautalangasta? Tiedän mitä näin. Näin toisen auton. Toisen auton Susan.”
”Kyllä minä sinua uskon”, Susan valehteli, ”mutta nyt tärkeintä on hoitaa sinut ja saada apua. Vai mitä?”
”Olet oikeassa.” Jack vastasi pyyhkien verta naamaltaan. Susan otti ensiapulaukusta pienen sideharsorullan ja alkoi kieputtaa sitä Jackin verisen pään ympäri.
”Tämä hillitsee vuotoa kunnes pääset sairaalaan.” Nyt vasta Jack muisti heidän autonsa.
”Onko auto kunnossa?” Hän ei voinut itse kääntyä murtuneen jalan takia. Jos auto ei olisi kunnossa, he olisivat hukassa.
”Ei sillä voi ajaa.” Susan vastasi ja sitoi siteen toisen pään. ”Luulen että jäät henkiin, mutta en tiedä mitä jalallesi voisi tehdä.”
”Se täytyy tukea, jotta voin kävellä.”
”Miten?”
”Onko lähistöllä yhtään puuta?” Jack kysyi ja siirteli varovasti jalkaansa. Susan katseli ympärilleen, mutta ainoa mitä hän näki, oli loputonta erämaata joka suuntaan. Arviolta 15 kilometrin päässä kohosi matala vuoristo, mutta siitä tuskin saataisiin Jackille jalkatukea.
”Mene sitten autoon ja etsi jotain kovaa ja pitkää. Tarvitsen kaksi, mieluummin useampia tukia, sekä ainakin yhden kävelysauvan.”
”Käykö pesäpallomaila?” Susan kysyi näyttäen Jackin arvokkainta omaisuutta. Joskus vuosia sitten hän oli varastanut sen joltakin keräilijältä, joka oli kehunut, että sillä oli lyöty lukemattomia kunnareita ja että sen oli omistanut joku kaikkien aikojen paras pelaaja. Jackia ei pesäpallo kiinnostanut, mutta maila oli epäilemättä arvokas. Susanille hän oli vain kertonut saaneensa sen lahjaksi.
”Se käy sauvaksi, mutta tukien täytyy olla ohuempia.” Lopulta Susan sai kiskotuksi vanhasta farmariautosta kaksi kapeaa ja ohutta pellin kappaletta. Hän asetti ne Jackin murtuneen jalan molemmin puolin ja kietoi toisen sideharsorullan tiukasti ympärille.
”Ei se hyvä ole, mutta saa kelvata.” Jack totesi ottaen muutaman varovaisen askeleen nojaten samalla pesäpallomailaan. ”Etsi kaikki vaatteet, juomat ja ruuat. Meidän on pidettävä kiirettä.”
”Miksi? Mihin olemme menossa?” Susan huusi romuttuneesta autosta, heitellen samalla ulos kaikenlaisia vaatteita.
”Emme voi jäädä tähän. Hyvällä onnella joku saattaisi osua tänne joskus ensi vuonna. Sitä paitsi, emme selviäsi tässä edes yhtä yötä, sillä vaikka nyt läkähdymme kuumuuteen, niin yöllä lämpötila voi laskea hyvinkin alas.”
”Mihin oikein menemme?” Susan kysyi. Hän oli lopettanut vaatteiden etsimisen ja seisoi vain katsellen loputonta erämaata. ”Emme voi kävellä täältä pois. Päätielle on matkaa satoja kilometrejä.”
”Pari kilometriä sitten näin pienen tienhaaran. Ajattelin, että voisimme seurata sitä.”
”Lähdemme pois tältä tieltä?” Susan ihmetteli. ”Eikö suurempi todennäköisyys ole, että joku löytää meidät täältä, kuin sieltä?”
Jack kääri muutaman maksamakkarajuustovoileivän, sekä pienen pullollisen vettä vaatteiden sekaan ja tunki koko mytyn siniseen selkäreppuun. Susanin ihmetellessä hänen puuhiaan, Jack laittoi repun selkäänsä ja heitti vielä päälleen valkean pyyhkeen. Hän ojensi samanlaista pyyhettä myös Susanille, mutta tämä torjui sen.
”Minähän läkähdyn jos laitan tuollaisen päälleni.”
”Jos et laita, aurinko polttaa sinut ja kärsit todella pitkän ja kivuliaan kuoleman. Älä intä nyt vastaan vaan laita se päällesi niin lähdetään. Ja mitä edelliseen kysymykseen tulee, kaikki tiethän johtavat jonnekin. Eikö?” Susan ei voinut kuin tuhahtaa itsekseen ja lähteä seuraamaan pesäpallomailan avulla kävelevää tulevan lapsensa isää.
Vanhan farmariautonromun vieressä seisoi toinen auto. Se oli musta. Niin musta, että sitä oli vaikea erottaa. Sen vieressä seisoi kaksi mustaan kaapuun verhoutunutta miestä, joilla molemmilla oli ilkeän tyytyväinen hymy tummilla kasvoillaan. Auringon korventaessa kahta etääntyvää hahmoa, miehien elottomissa silmissä välähti pehmeän keltainen valo.
2.
Oli kuuma. Liian kuuma. He olivat kävelleet pientä sivutietä jo monta tuntia ja olivat kuluttaneet melkein kaiken vähäisistä vesivaroistaan. Jack laahusti sinnikkäästi eteenpäin Susanin koko ajan valittaessa kuumudesta ja Jackin huumeharhoista. Aikaisemmin Jack olisi pannut nopeasti pisteen valitukselle, mutta nyt oli liian kuuma. Hän oli yrittänyt selittää, että valittaminen kuluttaa vain energiaa ja että he tarvitsisivat kaikki voimat mitä vain oli saatavilla. Se oli hiljentänyt tulevan äidin hetkeksi, mutta vasta polttava kuumuus vaiensi hänet lopullisesti.
Jack oli alkanut jo ajatella, olisiko sittenkin pitänyt jäädä. Jos vaikka se toinen auto olisi tullut takaisin. Hän tiesi että siellä oli ollut toinen auto. Vai tiesikö? Epäilys siitä, että hän oli itse ja vain itse aiheuttanut onnettomuuden, lisäsi entisestään raskasta ja kuumaa mielialaa. Olet käymässä heikoksi. Ennen olisit vain kylmänrauhallisesti iskenyt vaimoasi, mutta nyt. Olet niin heikko Jack Harrison. Anna periksi. Antaudu kuumuudelle ja jätä vaimosi kulkemaan yksin kohti hänelle varattua kohtaloa.
”Ei hän ole minun vaimoni.” Jack huohotti.
”Mitä sanoit?” Susan kysyi myös hyvin hengästyneenä.
”Sanoin…että…” lause jäi kesken, kun hän tuupertui tajuttoman maahan. Susan polvistui hitaasti ja alkoi kaivaa vesipulloa Jackin repusta. Häntä huimasi. Missä se saakelin vesipullo oikein oli? Lopulta hän löysi sen. Vettä oli enää pieni tilkka pullon pohjalla ja kuvottava haju repussa lähti varmasti maksamakkarajuustovoileivistä. Susan rullasi korkin auki ja tiputti muutaman pisaran lämmintä vettä Jackin kuiville ja haljenneille huulille. Susan otti itsekin pienen tipan kostuttaakseen suutaan.
”Me… emme selviä.” Jack vaikersi. Susan iski häntä kämmensyrjällään suoraan kuivuneen veren peittämään poskeen. Jack voihkaisi, mutta isku oli selvästi palauttanut hänen sammuneen järkensä.
”Meidän täytyy jatkaa matkaa.” Hän nousi vaivalloisesti seisomaan ja seurasi katseellaan tietä. Vähän matkan päässä se hävisi pienen vuoriston sekaan. ”Katso. Enää muutama kilometri. Sitten pääsemme varjoon. Susan? Susan?” Jack kumartui tajuttoman Susanin puoleen. Vesipullo oli aukinaisena ja makasi kyljellään maassa. Jokaisen pisaran, mitä vettä vielä oli jäljellä, Jack tiputti tyttöystävänsä rutikuiville huulille. Vesi ei kuitenkaan virvoittanut tajutonta Susania, joten Jack otti repun selästään ja pujotti sen varovasti tyttöystävänsä hiestä märkään selkään. Sitten hän tarttui Susania jaloista kiinni ja alkoi epätoivoisesti raahata häntä kohti vuorien tarjoamia varjoja.
Tulikuuma hiekka ja pienet kivet repivät reppua, mutta säästivät Susanin vaalean pään, joka lepäsi repun päällä. ”Miten hän voi painaa näin paljon?” Jack manaili ääneen. Hänen voimansa olivat aivan lopussa ja hänen piti samalla varoa murtunutta jalkaansa nojautumalla mailaan. Hän ei ollut vilkuillut taakseen enää vähään aikaan. Ei se kuitenkaan mitään auttaisi. Varjot tulisivat aikanaan. Toivottavasti. Anna periksi. Luovuta ja jätä nuori vaimosi oman kohtalonsa varaan. Hänellä on kohtalo, toisin kuin sinulla Jack Harrison.
Hitaasti hän siirsi jalkojaan eteenpäin, tai oikeastaan taaksepäin; hänhän veti Susania. Pienenpienetkin kivet tuntuivat Jackista isoilta esteiltä ja useammin kuin kerran, hän oli vähällä kaatua.
Aurinko poltti säälimättä hänen sekä repun päällä makaavan Susanin kasvoja. Sinisellä taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan ja Jack ajatteli kuinka ihanaa tällaisella säällä olisi istua oman talon puutarhassa ja nauttia auringosta. Ajatus teki hänet vain huonovointiseksi ja hetkellinen herpaantuminen antoi erämaalle tarpeeksi aikaa asettaa kivi juuri Jackin kantapään taakse. Kaatuessaan hänellä oli vain yksi ajatus mielessään: Se on menoa nyt. Osuessaan maahan Jack tiesi ettei nousisi enää ylös. Hyvin nopeasti kuumuus siirsi hänet unenomaiseen horrokseen.
Tässä sitä nyt ollaan. Olisiko sittenkin pitänyt jäädä odottamaan autolle? Olisiko ehkä kannattanut jättää oikotie väliin ja kiertää kiltisti kunnon tietä pitkin? Ehkäpä. Tai ehkä olisi parempi, jos et olisi koskaan edes päässyt ulos vankilasta.
Jackin huulet muodostivat äänettömän lauseen: ”Ole hiljaa”, mutta kukaan ei reagoinut siihen.
Melkein sait elämäsi järjestykseen. Sinusta tuli melkein isä. Jos olisit vain malttanut mielesi ja kiertänyt normaalia tietä pitkin, kuten kunnon ihmisen kuuluukin. Vai oletko sinä kunnon ihminen Jack Harrison? Ehkä oletkin sisimmässäsi yhä se sama hulttio, joka olit nuorempana. Melkein selvisit hengissä. Hengissä…
”Hei Oletko elossa?” Ääni tuli ulkopuolelta. Oliko joku löytänyt heidän ruumiinsa? Ei se ollut mahdollista. Ei täällä keskellä erämaata ketään olut. Ketään muita kuin he. Todennäköisesti ääni oli ollut vain harhaa, kuten autokin. Vai oliko auto ollut harhaa? Jack oli nähnyt sen, mutta kuitenkaan sitä ei ollut. Yhdestä asiasta hän oli varma. Hän ei ollut ottanut mitään, eli jos se oli harhaa, se oli johtunut jostain aivan muusta.
Samaan aikaan joku nosti Jackin ja Susanin kuivat ruumiit maasta, mutta kumpikaan heistä ei tuntenut mitään muuta, kuin auringon polttavan kuumuuden, joka säälimättä korvensi heitä sisältäpäin.
3.
Se oli poikkeuksellinen päivä pienelle Georgetownille. Kun yksi kylän arvostetuimmista asukkaista Edward Rice, toi kaksi auringon polttamaa ja janon kuivattamaa ruumista mukanaan, luultiin että hautausurakoitsija Mr. Stone saisi töitä. Jotenkin Edwardin vaimo Mary kuitenkin löysi pulssin ja sai jo kuolleiksi luullut ruumiit elämään. Vaikka Jack ja Susan selviytyivätkin, olivat he niin huonossa kunnossa, että jopa niin ihmisystävällisen Mary Ricen toivo laantui. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että hän olisi luopunut yrittämästä. Päinvastoin. Epätoivo antoi pulskalle vaimolle lisää voimaa yrittää ja lopulta se palkittiin.
Jack Harrison avasi silmänsä ja katseli lyhyistä laudanpätkistä kasattua kattoa. Ensin hän muisti Susanin ja lapsen ja nousi istumaan pehmeällä sängyllä katsellen ympärilleen. Huoneessa oli vain sänky, yksi jakkara, sekä pieni pöytä, jossa oli kannullinen vettä ja säröinen juomalasi. Pieni neliruutuinen ikkuna loi valkoisten verhojen läpi himmeää, mutta valaisevaa hohdetta. Auringonvaloa. Silloin kaikki palautui takaisin Jackin mieleen. Hän muisti olemattoman kolarin, paahtavan kuumuuden ja… Susanin. Jack heitti peiton päältään ja nousi varovasti seisomaan. Hän oli alasti. Joku oli riisunut hänet, mutta vaatteita ei näkynyt missään. Jack huuhteli nopeasti kasvonsa ja kaulansa ihanan kylmällä vedellä ja istuutui takasin sängylle.
Samalla ovi aukesi ja pullea kiharatukkainen nainen astui sisään. Jos Jack olisi ollut normaalissa kunnossa, olisi hän yrittänyt peittää alastomuuttaan vieraan naisen edessä. Mutta Jack ei ollut kunnossa, joten hän ei edes muistanut olevansa alasti. Hän muisti Susanin.
”Missä Susan on? Onko hän kunnossa?”
”Käy takaisin makuulle niin vastaan kysymyksiisi.” nainen vastasi lempeällä, mutta päättäväisellä äänellä ja painoi Jackin makuulle. ”No niin. Mitä haluat tietää?”
”Missä Susan on ja onko hän kunnossa?” Jack toisti yrittäen nousta istumaan, mutta laskeutui saman tien takaisin nähtyään naisen uhkaavan ilmeen. Tälle naiselle ei sanottaisi ei.
”Hän on kunnossa ja niin on terve poikavauvannekin. He ovat molemmat viereisessä huoneessa.” Jackin suu oli loksahtanut auki, eikä hän osannut sanoa mitään. Nainen naurahti iloisesti hänen hämmästyneelle ilmeelleen. ”Näet heidät pian.”
”Missä olemme? Kuka sinä oikein olet?” Jack kysyi toivuttuaan ensijärkytyksestä. Hän oli isä.
”Tätä kylää kutsutaan Georgetowniksi ja minä olen Mary Rice. Mieheni Edward löysi teidät, mutta ilman minua teidät olisi haudattu jo aikoja sitten. Vieläkö on kysyttävää?”
Jack pudisti hajamielisesti päätään. Naisen sanat olivat menneet suoraan hänen korviensa läpi. Hän oli isä. Ovi narahti Maryn sulkiessa sen perässään.
”Hei!” Jack huudahti. Mary katsoi oven raosta kysyvä ilme kasvoillaan. ”Koska saan vaatteeni ja pääsen katsomaan heitä?”
”Pian.” nainen vastasi ja lisäsi: ”Jos lupaat levätä nyt kunnolla, niin näet heidät jo tänään.” Se riitti kehotukseksi. Jack painoi päänsä pehmeään tyynyyn, mutta vaikka hän olisi halunnutkin nukkua, hän ei voinut. Ajatukset pyörivät villisti hänen päässään; oikeastaan vain yksi ajatus. Hän oli isä.
”Toipuvatko he?” sheriffi Bob Grandall kysyi pöydän toisella puolella istuvalta Edward Ricelta.
”Kyllä. Kaikki sujuu täydellisesti.”
”Entä Jack?”
”Se ei ole ongelma. Ja jos on, se hoidetaan.” Edward kivahti.
Grandall nyökkäsi hyväksyvästi. ”Luuletko että hänestä saattaa olla vaaraa suunnitelmalle?”
”Älä ole noin pessimisti.” Edward kivahti jälleen. ”He juuri selvisivät lähes varmalta kuolemalta ja miten ihmeessä he saisivat mitään selville? Ellet sinä kaikessa typeryydessäsi paljasta jotain.”
”Tiedän kyllä tehtäväni, enkä varmasti pilaisi kaikkea kertomalla heille totuutta.”
”Tiedän sen.” Rice vastasi kylmän rauhallisella äänellä. ”En usko että teet mitään niin typerää, koska tiedät kyllä rangaistuksen.” Hän nousi ylös ja asteli toimiston ovelle. ”Ai niin. Se tyttö, Susan, sai terveen poikavauvan, aivan kuten odotimmekin.” Ovi pamahti hänen paiskatessaan sen kiinni takanaan. Bob Grandall jäi hymyilemään itsekseen.
Maatessaan sängyssä verhot ikkunan edessä, Jack oli menettänyt ajantajunsa. Hänellä ei ollut aavistustakaan oliko nyt aamu vaiko ilta ja varsinkin, kuinka kauan he olivat täällä olleet. Hän olisi lähtenyt kysymään, mutta Mary ei ollut vielä tuonut hänen vaatteitaan. Jack kosketteli pahoin palaneita kasvojaan. Toivottavasti Susan on paremmassa kunnossa. Hehän eivät olleet edes naimisissa ja nyt heillä oli jo poika. Samalla kun ovi aukeni narahtaen ja Mary Rice astui sisään, Jack lupasi itselleen kosia Susania mahdollisimman pian.
”Mitenkäs täällä voidaan?”
”Loistavasti!” Jack valehteli. Oikeasti hänen murtunutta jalkaansa särki hirveästi, mutta hän onnistui peittämään irvistyksen.
”Valehtelija.” Mary tokaisi. ”Näin heti että murtunut jalkasi aiheutti sinulle tuskia. Sille en voi tehdä mitään, mutta lupaan että tulet saamaan paremman tuen jalkaasi mahdollisimman pian.”
”Hyvä on”, Jack alistui tarkkakatseisen naisen edessä, ”mutta pääsenkö silti tapaamaan vaimoani?”
”Luulin että te ette ole naimisissa.”
”Emme olekaan. Vielä.” Mary hymyili ymmärtäväisen leveästi auttaessaan housuja Jackin päälle. Pukeuduttuaan Jack kasteli hiuksensa ja kampasi ne taaksepäin Maryn ojentamalla kammalla.
”Olen valmis.” Hän julisti katsellessaan rupisia kasvojaan pienestä pelistä. Mary ojensi hänelle vielä saman pesäpallomailan, jonka avulla hän oli kävellyt erämaassa.
”Saat tyytyä siihen, kunnes Edward saa tehtyä paremman.” Maila kelpasi Jackille mainiosti. Pitkän ja kuuman vaelluksen aikana, hän oli tottunut kävelemään sen kanssa.
Susanin huone oli aivan hänen omansa vieressä. Mary koputti oveen ennen kuin painoi kahvasta ja näytti Jackille luvan mennä sisään. Heti astuessaan samanlaiseen huoneeseen kuin omansa, hänet valtasi heikko epävarmuuden tunne. Se kuitenkin unohtui saman tien hänen nähdessään pienessä kehdossa makaavan vauvan. Sängyllä makaava Susan hymyili heikosti Jackin katsellessa heitä. Olosuhteisiin nähden, Susan oli selvinnyt hyvin. Helpotuksen ja onnellisuuden takana Jackin mieltä kalvoi vahva tunne siitä, että kaikki ei todellakaan ollut kohdallaan.
4.
Seuraavana päivänä Maryn mies, Edward Rice, esitteli Jackille pientä Georgetowin kylää. Susan oli jäänyt vielä lepäämään, sillä synnytys oli kuulemma ottanut todella koville. Asukkaita kylässä oli tasan kolmekymmentä ja suurin osa taloista oli keskittynyt pienen aukion ympärille. Mukulakivin päällystetyn aukion keskellä oli kylän ainoa vedenlähde, kaivo. Oli yllättävää että tällaisessa erämaassakin oli vettä. Jackin ihmetellessä sitä ääneen, Edward selitti, ettei kukaan tiennyt mitä tässä paikassa oli niin erilaista. Joskus aikaa sitten, oli yritetty kaivaa toinen kaivo, mutta mistään muualta ei vettä ollut löytynyt.
Kylällä oli myös oma kirkko ja tietysti hautausmaa, vaikka hiekkaiseen maahan hautaaminen ei ollutkaan helppoa. Suurin osa Georgetownin taloista oli kaksikerroksisia monista puun palasista koottuja hökötyksiä. Silti ne olivat tukevia ja suojasivat tehokkaasti kovemmaltakin hiekkamyrskyltä.
Kierroksen lopuksi Edward esitteli Jackille kylän kaupan ja sen pitäjät Gary ja Gene Bennetin. Kaupassa oli kaikkea ruuasta haulikon panoksiin. Gary selitti, että kerran kuukaudessa kylässä käy kauppa-auto, joka tuo lisää tarvikkeita ja hoitaa mahdollisen postin. Sen lisäksi ei kylällä ollut minkäänlaista kosketusta muuhun maailmaan.
Kaupan jälkeen Edward Rice vei Jackin sheriffi Grandallin toimistoon. Astuessaan sisään matalasta oviaukosta, Jack ihmetteli kyläläisten ja varsinkin Edwardin ja Maryn ystävällisyyttä. Se tuntui jotenkin liialliselta.
”Käy istumaan.” vanhan ja ryppyisen naaman omaava sheriffi kehotti. ”Näytät selvinneen hyvin. Onko vaimosikin kunnossa?”
”Ei hän ole vielä minun vaimoni”, Jack selitti, ”mutta kyllä hän on kunnossa. Saanko kysyä henkilökohtaisen kysymyksen?”
”Ihan vapaasti.” Grandall levitti käsiään.
”Älä nyt pahastu, mutta etkö ole liian vanha sheriffin hommiin? Olet yli kuusikymppinen, vai mitä?”
”Oikeastaan olen seitsemänkymmentäkolme ja hoidan sheriffin hommia ihan vain huvikseni. Ei näin pienessä kylässä sheriffiä tarvittaisikaan. Ei täällä koskaan mitään tapahdu.” Grandall katsoi Jackia arvioiva katse kasvoillaan. ”Mitä te nyt meinaatte tehdä? Aiotteko viipyä täällä pitempäänkin?”
Jack naputteli sormillaan sheriffin jykevää pöytää. ”Kuulemma täältä ei pääse pois, ennen kuin kauppa-auto tulee, eikä täältä löydy minkäänlaista kulkupeliä. Olenko oikeassa?”
”Se on totta, mutta ei teidän ole pakko lähteä. Jääkää tänne. Täällä on varmasti kaikkea mitä vain tarvitsette.”
”Kiitos vain, mutta me kuulumme kyllä suurkaupunkien ja tavaratalojen sekaan.” Jack vastasi yllättyneenä Grandallin suorasanaisesta tarjouksesta.
”Ehditte vielä muuttaa mielenne. Kauppa-auton tuloon on melkein kaksi viikkoa.”
”En usko. Minun täytyisi varmaan lähteä katsomaan vaimoani. Tarkoitan tyttöystävääni.”
Bob Grandall virnisti itsekseen Jackin noustessa seisomaan. Samassa ovi rämähti auki ja nuori lyhyt tummatukkainen tyttö seisoi pelästyneenä ovella. Hän ei sanonut mitään, vapisi vain paikallaan. Jack kietoi kätensä pelokkaan tytön harteille ja rauhoitteli tätä.
”Ka…kadulla on ru…ruu…” tyttö sai vaivoin soperrettua.
”Rauhoitu. Olet täysin turvassa. Mitä kadulla on?”
”Ruu…ruumis.” Sheriffi hyppäsi melkein kattoon ja tyttö alkoi hiljaa nyyhkyttää.
”Ruumis?” Bob Grandall toisti melkein vihaisena. ”Mitä se nyt on mennyt… Tarkoitan, mitä ihmettä ruumis tekee tällaisessa kaupungissa?” Grandall katsoi epäilevästi tyttöä. ”Oletko varma ettei se ole luonnollinen kuolema?”
”Se on yltä päältä veressä.” tyttö nyyhkytti Jackin olkapäätä vasten samalla kun iäkäs sheriffi kiiruhti vihaisen näköisenä ulos. Kaikki ei ollut kohdallaan. Sheriffi oli ollut omituisen halukas saada heidät jäämään tänne ja muutenkin kaikki tuntui jotenkin… väärältä. Jack muisti itkevän tytön.
”Rauhoitu nyt ja kerro kaikki.”
”Olen Lisa Murray.” tyttö sanoi selvällä äänellä pyyhkien silmiään. ”Tulin tänne tutkimaan eristyksissä olevan kylän elämää, mutta…”
”Hyvä on Lisa. Sinä voit jäädä tänne, mutta minä haluan nähdä sen ruumiin.” Jack irrotti tytön itsestään ja kääntyi.
”Sinä et ymmärrä.”
”Mitä?” Jack kysyi ja kääntyi kohti tyttöä. ”Mitä minä en ymmärrä. On totta, että olen ollut tässä kylässä vasta muutamia päiviä, joten miten minä edes voisin ymmärtää.”
”Olet kuitenkin huomannut heidän ylenpalttisen ystävällisyyden. Olet varmasti myös huomannut kuinka paljon he haluavat pitää teidät täällä.”
”En tiedä mistä puhut”, Jack tokaisi, ”mutta minä menen ulos.”
”Minä tiedän mistä se johtuu.” Jälleen Jack pysähtyi ja Lisa jatkoi: ”Olen seurannut heidän puuhiaan jonkin aikaa ja saanut selville heidän todellisen luonteensa.”
”Mitä tarkoitat?” Jack alkoi kuulostaa kiinnostuneelta
”Tarkoitan, että nämä ihmiset eivät ole ihmisiä. Eivät ainakaan enää.”
”Luuletko tosissasi että uskon tuota? Entä kadulla oleva ruumis?”
”Ei siellä mitään ruumista ole. Se oli harhautus jotta voisin puhua kanssasi kahden.” Lisan sileille kasvoille ilmestyi pari pelosta kertovaa ryppyä. ”En voi luottaa enää kehenkään.”
”Hyvä on. Oletetaan että olet oikeassa. Mitä he, tai ne, sitten ovat?”
”En tiedä sitä, mutta luulen, että kaikki tässä kylässä eivät ole niitä. Olen aika varma, että ainakin Edward Rice ja sheriffi Grandall ovat, muista en tiedä.”
”Mistä tiedät että he ovat niitä?” Jack kysyi vilkaisten ikkunasta kadulle. Bob Grandall harppoi vihaisen näköisenä kohti toimistoa.
”En tiedäkään. Sanoin että luulen heidän olevan, mutta en usko että tavalliset kyläläiset haluaisivat pitää meitä täällä vastoin tahtoamme.”
Ovi irtosi saranoiltaan sheriffi Bob Grandallin rynnätessä sisään. Kasvoillaan hänellä oli hirveästä vihasta vääristynyt ilme ja kädessä hän piti katkaistua haulikkoa.
”Sinä valehtelit minulle senkin narttu. Tiedätkö mitä se tarkoittaa?” Lisa yritti hivuttautua hitaasti taaksepäin, mutta hänen selkänsä osui kiinteään puuseinään. Sheriffin silmissä välähti keltainen valo hänen nostaessaan haulikkoaan. Jack Harrison ei voinut kuin katsella avuttomana vierestä, kun Grandall tyhjensi haulikkonsa sisällön tummahiuksisen Lisa Murrayn vatsaan. Tämä seisoi lamaantuneena paikallaan tajuamatta mitä oikein oli tapahtunut katselleen lattialle valuneita sisälmyksiään. Juuri ajoissa Jackin järki palasi ja hän väisti seuraavan laukauksen syöksymällä kipeästä jalastaan välittämättä ikkunan läpi kadulle, suojaten päätään pesäpallomailalla. Ulkona hän nousi nopeasti pystyyn ja linkutti karkuun haulikon laukausten kaikuessa hänen takaansa.
5.
Jack Harrison syöksyi lähimmän talon taakse ja jäi sinne huohottamaan ja kuuntelemaan mahdollista takaa-ajajaa. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään ja rauhoittui hieman. Heidän täytyisi päästä pois tästä kylästä ja pian, mutta se ei onnistuisi vielä muutamaan viikkoon. Miten he selviäisivät hengissä niin kauan? Jack olisi voinut mennä hakemaan Susanin ja he olisivat yhdessä voineet piiloutua johonkin, mutta entä vauva? He eivät voisi retuuttaa sitä mukanaan, eivätkä he myöskään voisi jättää sitä paikoilleen. Lopulta Jack päätti mennä katsomaan Susania ja miettiä sitten mitä tekisi.
Edward ja Mary Ricen talo oli toinen oikealla puolella, Kaivoaukiosta etelään. Se oli samanlainen kuin muutkin: kaksikerroksinen ja rakennusmateriaalista huolimatta, tukeva. Varovasti Jack koputti ovelle. Mitä hän tekisi jos avaaja olisikin Edward? Onneksi se ei ollut Edward, vaan pulska Mary, jolla oli punavalkoraitainen esiliina yllään.
”Jack! Piditkö pienestä kylästämme? Jack? Oletko kunnossa?”
Hyvin kalpea ja säikähtänyt Jack vain vilkaisi hätäisesti Marya ja ryntäsi tämän ohi yläkertaan, kohti Susanin huonetta. Hän ei edes vaivautunut koputtamaan, vaan avasi oven ja syöksyi suoraan sisään. Huone oli tyhjä. Sängyn peite oli heitetty lattialle, pöytä oli kumossa ja myös kehto makasi kaatuneena lattialla. Jack vain seisoi paikallaan tuijottaen sekasotkua. Huoneessa oli selvästi tapeltu. Hän kuuli Maryn rauhalliset askeleet portaissa, mutta ei vaivautunut liikkumaan. Antaa niiden tappaa minut. Susan ja vauva olivat poissa, eikä millään muulla ollut väliä.
Mary astui hänen vierelleen. ”Herranjumala.” hän huokaisi ihmeissään. ”Jack? Mitä täällä on tapahtunut?”
”Ihan kuin et tietäisi.” Jack tokaisi ja nosti kehdon pystyyn.
”Mitä tuo tarkoitti? Et kai sinä hyvä poika luule, että minä tein tämän?” Mary nosti peiton ja levitti sen takaisin sängylle.
”Minä tiedän Mary. Minä tiedän. Sinun ei tarvitse enää valehdella ja teeskennellä, koska minä tiedän.”
”Jack. Minä en oikeasti tiedä mitä täällä on tapahtunut. Sinun täytyy uskoa minua.”
”Hah.” hän tuhahti. ”Miten kaappaajat sitten pääsivät ulos, ilman että sinä huomasit?”
”En tiedä. En todellakaan tiedä.” Mary istuutui sängylle, joka narahti hänen painonsa alla. ”Keittiö on aivan ulko-oven vieressä, eli jos joku olisi siitä kulkenut, olisin sen kyllä huomannut.”
”Oletetaan, että kaksi nuorta rakastavaista saapuu tähän kylään. Minkä neuvon antaisit heille?”
”Miten tuo liittyy tähän hirveyteen?”
”Vastaa vain kysymykseen, vai pelottaako, että saan selville kuka oikeasti olet? Keitä te kaikki olette?” Jack huusi naama punaisena kiukusta.
”Hyvä on. Ei tarvitse suuttua.” Mary rauhoitteli. ”Siis neuvo juuri kylään saapuneelle parille? Sanoisin varmaan, että jos tarvitsette jotain, voitte kääntyä minun puoleeni.”
”Haluaisitko, että he jäisivät tänne asumaan?”
”Minusta se on kyllä heidän henkilökohtainen päätöksensä, mutta jos he haluaisivat, auttaisin kyllä mielelläni.”
Jack henkäisi selvästi helpottuneena ja laski yhä vapisevan kätensä Maryn suurelle olkapäälle. ”Olen pahoillani, mutta minun oli oltava varma.”
”Varma mistä?” Mary kysyi ymmällään.
”Oletko yksi niistä.”
”Yksi mistä?” Jack painoi kasvot käsiinsä ja alkoi nyyhkyttää. ”Jack. Aloita alusta ja selitä koko tarina.” Mary vaati.
Jack kuivasi kyyneleet hihaansa ja katsoi Marya. Tämän kasvot olivat huolesta jäykät ja hän näytti todella haluavan kuulla selityksen. ”Hyvä on.” Jack myöntyi lopulta. ”Olin viemässä Susania sairaalaan, mutta pelkäsin, että matka päätietä pitkin kestäisi liian kauan. Siksi päätin oikaista tämän erämaan poikki. Sitten yhtäkkiä näin toisen auton edessäni ja ehdin vain vaivoin väistää sen. Meidän automme kuitenkin romuttui ojaanajossa ja siinä rytäkässä mursin jalkani ja sain tämän haavan.” Hän kokeili varovasti suurta rupea otsassaan. ”Kun tulin tajuihini, Susan väitti, ettei siellä ollut toista autoa. Joka tapauksessa meidän oli pakko lähteä liikkeelle, sillä todennäköisyys, että joku eksyisi sinne ja löytäisi meidät, oli olematon. Kuumuus vei lopulta voiton ja seuraavaksi heräsinkin täällä.”
”Miten tuo liittyy minuun?” Mary ihmetteli.
”En lopettanut vielä. Hetki sitten Edward vei minut sheriffi Grandallin toimistoon.” Sheriffin nimen mainitseminen sai Jackin mahan vellomaan. ”Samalla Lisa Murrayksi itseään nimittävä tyttö tuli sisään hysteerisenä ja selitti, että kadulla oli ruumis.”
”Ruumis?” Mary huudahti. ”Tässä kylässäkö?”
Ärtyneenä pulskan vaimon keskeytyksistä Jack jatkoi: ”Sheriffi lähti ulos kuin tykinpiipusta ja samalla Lisan hysteerisyys katosi. Hän selitti keksineensä ruumiin, jotta voisi puhua kanssani. En oikein ole varma mitä hän selitti, mutta ilmeisesti ainakin osa tämän kylän väestä on jonkinlaisia paholaisia. En uskonut sitä itsekkään. En ennen kuin Grandall palasi ja ampui tytön kylmäverisesti katkaistulla haulikollaan.”
Jackin kertomus oli vetänyt yleensä niin iloisen Maryn aivan hiljaiseksi. ”Oletko varma, että se oli Bob Grandall?”
”Onhan minulla silmät päässäni.” Jack kivahti. ”Oli hyvin lähellä ettei hän osunut minuunkin.”
”Jos sanoisin että uskoisin sinua, valehtelisin. Olen pahoillani Jack. En väitä sinua valehtelijaksi, mutta minä en voi uskoa tuota.”
”Tiesin ettet uskoisi. En uskoisi sitä itsekään, ellen olisi omin silmin sitä nähnyt.”
Mary nousi ylös ja käveli ikkunaan. ”Mitä aiot nyt tehdä?”
”Aion etsiä Susanin ja vauvan ja sitten joko häipyä täältä tai tappaa jokaisen joka osoittaa liiallista ystävyyttä tässä Jumalan hylkäämässä kylässä.”
”Et voi tehdä sitä.” Mary huudahti. ”Et sinä ole tappaja.”
Jackin ääni oli vakaa ja kylmän pelottava: ”Olen tappanut ennenkin ja voin tappaa uudestaan.” Hänen askeleensakin olivat vakaita ja määrätietoisia hänen poistuessaan huoneesta. Mary jäi seisomaan ikkunaan ja katselemaan pienen kylän pimeneviä katuja.
Täynnä vihaa ja kostonhimoa, Jack kiskaisi ulko-oven auki ja huomasi tuijottavansa Bob Grandallin pitelemän katkaistun haulikon piippuun.
6.
”Liiku ja kuole.” Grandall sanoi ja viittoi toisella kädellään Jackia astumaan ulos. Keskellä hämärtyvää katua seisoi uskomattoman laiha mies. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lommoiset ja hänen silmänsä loistivat kellertävää valoa. Ellei mies olisi kävellyt Jackia kohti niin määrätietoisesti, olisi hän luullut tätä sokeaksi.
”Jack Harrison.” mies sanoi. Hänen äänensä oli jäätävä ja se sai kylmänväreet kulkemaan Jackin selkää pitkin. ”Lopultakin tapaamme. On se niin sääli. Sinusta olisi voinut tulla vaikka mitä, mutta valitettavasti sinun piti tunkea nenäsi väärään paikkaan. Ymmärrät kai etten voi antaa sinun elää.”
”Missä Susan ja poikamme ovat? Mitä olet tehnyt heille?” kysymyksellä Jack yritti viivyttää kalpeaa miestä tappamasta häntä, sillä hän toivoi, että Mary olisi huomannut mitä oli tapahtunut ja hakisi apua.
”Odotinkin tuota kysymystä.” mies hymisi tyytyväisenä. ”Tuokaa hänet.” Viereisen talon takaa astui esiin kaksi miestä. Toisen Jack tunsi Edward Riceksi, mutta toista hän ei ollut ennen nähnyt. Välisään miehet taluttivat velttoa hahmoa. Kauhukseen Jack ymmärsi sen olevan hänen tyttöystävänsä Susan. ”Hän on elossa.” keltasilmäinen mies sanoi antaen miehille luvan päästää Susan irti.
”Susan! Oletko kunnossa?” Jack huusi. ”Mitä he ovat tehneet sinulle.”
Laiha mies viittoi Susanin vierelleen ja tämä totteli vastustelematta. ”Näytä Jack Harrisonille voimasi. Voimat jotka Pahuuden Herra on sinulle lahjoittanut.” Susan astui askeleen eteenpäin, kohotti hitaasti molemmat kätensä kohti taivasta ja kallisti päätään taaksepäin. Pimenevälle taivaalle alkoi keräytyä pilviä. Ensin valkeita hattaroita ja vähitellen mustia ukkospilviä. Pilvet sulautuivat yhteen aivan Susanin pään ympärillä. Sitten uhkaavan mustat pilvet alkoivat kiertää kehää koko ajan nopeammalla vauhdilla. Kehän keskustaan kehittyi suppilo, jonka sisällä leiskui purppuranpunaisia salamoita. Nopeasti Susan laski kätensä ja osoitti viereistä taloa. Suppilo liikahti, kutistui, ja salamannopeasti aukeni iskien suuren kirkkaan purppuranpunaisen salaman suoraan taloon, jota Susan osoitti. Kauhean jyrähdyksen saattelemana, kaksikerroksinen talo räjähti kappaleiksi nostaen tiheän hiekkapilven katselijoiden ympärille.
Hiljaisuus laskeutui kylään. Oli aivan äänetöntä. Hitaasti hiekkapilvi laskeutui ja hävisi lopulta kokonaan. Taivas oli pimeä, mutta pilvetön. Vain savuavat rauniot, todistivat, että jotain oli juuri tapahtunut.
”Kuka sinä oikein olet? Keitä te olette?” Jack kysyi toivuttuaan hämmästyksestä. Susan seisoi rauhallisesti paikallaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Koska et elä enää kauaa, voin kertoakin. Me olemme Pahuuden Lapsia ja minun maanpäällinen nimeni oli Mr. Stone. Ja jos lapsesi kohtalo kiinnostaa, niin hänestä on tuleva meidän johtajamme ja hän on avaava Portin, joka on tuova lopullisen voiton Pahuudelle ja Hänen palvelijoilleen.” Stonen äänestä kuulsi kunnioitus.
”Tarkoitatko, että ohjasitte meidät tänne, vain saadaksenne lapsemme?” Jack vilkuili ympärilleen. Missä ne apuvoimat viipyivät? Marynhan oli ollut pakko nähdä mitä tapahtui. Hänhän oli jäänyt katselemaan ikkunasta tielle päin. Nyt ikkunassa ei näkynyt ketään.
”Tuolla kysymyksellä viitannet olemattomaan autoon?”
”Siellä siis oli toinen auto.” Jack enemmän totesi kuin kysyi.
”Ehkä oli, ehkä ei. Kukapa sitä ikinä tietää. Jo riittää jaarittelu.” Mr. Stone viittasi kahdelle Susania tuoneelle miehelle. ”Jättäkää hänet siihen ja viekää Jack alttarille. Grandall, sinä menet mukaan. Minä tulen perässä Susanin kanssa. Menkää!” Edward ja toinen mies tarttuivat kovakouraisesti Jackia molemmista käsistä ja taluttivat hänet pois. Sheriffi seurasi haulikkonsa kanssa valmiina käyttämään sitä, jos Jack aikoisi karkuun.
”Mary.” Jack karjaisi. ”Apua.”
”Seis!” Mr. Stone huudahti ja miehet pysähtyivät. Heidän otteensa Jackista ei kuitenkaan hellinnyt. ”Sinä odotitkin koko ajan apujoukkoja. Luulit, että Mary näki tapauksen ja haki apua.” Stone nauroi ilkeästi. ”Mary kultaseni. Täällä on joku joka haluaa tavata sinut.” Mary Rice astui ulos talosta ja käveli suoraan Mr. Stonen rinnalle silmät keltaisina hehkuen. ”Vieläkö on kysyttävää Jack?” Stone ilkkui ja viittasi miehiä jatkamaan matkaa. Mary oli yksi heistä. Hän oli tiennyt että Jack tiesi ja oli valehdellut. Ehkä Lisa olikin väärässä. Ehkä kaikki kylän asukkaat olivat sittenkin näitä Pahuuden Lapsia.
Jack talutettiin suoraan kirkkoon. Se oli yllättävää ajatellen ketä nämä olennot palvelivat. Kaikesta huolimatta Jack raahattiin kovakouraisesti alttarille ja jätettiin siihen makaamaan.
”Tervetuloa kirkkooni.” Edwardin vieressä seisova mies sanoi. Silloin Jack muisti hänet. Pappi Philip Farrel. ”Katsele ympärillesi, sillä tämä on viimeinen huone jonka tulet näkemään.”
Samalla Mr. Stone astui sisään ja häntä seurasi Mary Rice, sekä Jackin tyttöystävä Susan.
”Onko viimeisiä sanoja tai toivomuksia?” Stone kysyi ja antoi Grandallille luvan valmistautua.
”Haluaisin saada kuolla rakkaan pesäpallomailani kanssa.” Jack sanoi miettien kuumeisesti pakomahdollisuutta. ”Se kai jäi sinne kadulle.”
”Hyvä on.” Stone myöntyi. ”Mutta se ei jäänyt sinne.” Hän heitti mailan Jackia kohti ja tämä nappasi sen kiinni ilmasta. Stone katsoi vanhaa ja suurikokoista sheriffiä ja sanoi: ”Anna mennä.”
Sheriffi Grandall tähtäsi haulikollaan ja laukaisi, mutta ampui ohi. Jack ei ollut enää paikallaan, vaan oli loikannut syrjään. Sheriffi laukaisi uudelleen ja puupenkin säleet lensivät, sen taakse piiloutuneen Jackin ympärillä. Sheriffin vielä ihmetellessä mitä oikeastaan oli tapahtunut, Jack syöksähti häntä kohden ja iski kaikilla voimillaan mailan Bobin suuren käteen. Rusahdus vain kuului paksun ranteen murtuessa ja katkaistu haulikko lennähti salin toiselle puolelle. Ennen kuin Grandall ehti liikahtaa, Jack iski uudestaan ja tällä kertaa sheriffin suureen päähän. Ilkeän läsähdyksen saattelemana, vanha suurikokoinen sheriffi kaatui rymähtäen lattialle.
Nyt Jack oli hitaampi. Pappi Farrel hyökkäsi raivoisasti hänen päälleen raapien mielipuolisesti käsillään. Maila tipahti Jackin kädestä ja pappi iski häntä kivuliaasti leukaan. Kivusta huolimatta Jack kierähti ja väisti seuraavan lyönnin, tarttuen samalla veriseen pesäpallomailaansa. Farrel hyökkäsi jälleen, mutta Jack huitaisi mailalla ja mielipuolinen pappi lysähti velttona maahan, veren valuessa hänen korvistaan.
”Tappakaa hänet.” Mr. Stone huusi. Jack vilkaisi huudon suuntaan ja kauhukseen näki Grandallin seisovan edessään. Sheriffin pään vasen puoli oli lytyssä ja siitä valui verta. Kuitenkin hän seisoi pystyssä uhkaavana, kuin ei olisi edes huomannut halkaistua kalloaan. Ihmeissään Jack iski sheriffiä uudestaan, mutta tämä ei edes liikahtanut. Epätoivoisena hän hakkasi sheriffin velttoa päätä, mutta vaikka aivot valuivat lattialle ja pää oli muodoton veriklöntti, seisoi Grandall yhä hänen edessään.
Samassa Jack kaatui maahan Edward Ricen iskiessä häntä takaraivoon. Jackin silmissä pimeni ja hän tunsi Edwardin vahvat sormet kaulallaan. Äkkiä Jack kuuli jyrähdyksen ja sormien ote heltisi. Vielä pyörällä päästään hän nousi ylös ja katsoi Susania, joka käänsi käsiään ja pieni salama iski uudestaan Edwardin palaneeseen ruumiiseen.
Susanin takana myös Mr. Stone valmistautui iskuun. Hänen silmänsä loistivat häikäisevän keltaisina ja myös Stonen kädet alkoivat loistaa. Nopeasti hän siirtyi mustassa kaavussaan Susanin taakse ja kosketti tätä hohtavilla käsillään. Susan nytkähti kuin sähköiskun saaneena ja lysähti velttona lattialle.
”Tappakaa heidät molemmat.” Mr. Stone karjahti ja liukui musta kaapu päällään ulos kirkosta.
Jack oli selvinnyt hämmästyksestä, mutta päätön sheriffi eteni vääjäämättömästi häntä kohden. Pesäpallomailalla hän ei selviäsi Grandallista, joten hän heitti sen syrjään ja konttasi kohti salin toisella puolella makaavaa haulikkoa. Jackin jalkaa särki sietämättömästi, joten hävittääkseen kivun, hän ajatteli lattialla makaavaa Susania. Jos Jack ei saisi haulikkoa ja tappaisi sheriffin jäänteitä, ei hän voisi auttaa Susania.
Grandallin päätön ruumis lisäsi vauhtia, kuin ymmärtäen mitä Jack aikoi. Haulikko häämötti jo Jackin näköpiirissä, mutta samassa joku tarttui häntä kipeästä jalasta ja nosti hänet kevyesti ilmaan. Sheriffi retuutti hirveästä kivusta huutavaa Jackia ja valmistautui paiskaamaan tämän seinään. Grandallin käden liike jäi kuitenkin kesken haulikon laukauksen kaikuessa kirkossa. Haulikko pamahti uudelleen ja sheriffin sisälmykset valuivat maahan. Kuin ihmeissään Grandallin verinen pää katseli sisälmyksiään ja suurta reikää keskellä mahaansa, mutta ei päästänyt irti Jackin murtuneesta jalasta. Samassa haulikon panokset iskivät sheriffin käteen katkaisten sen olkapäästä. Jack pääsi irti, mutta jalan hirveä kipu oli vienyt häneltä tajun, eikä hän tuntenut mitään pudotessaan lattialle.
Bob Grandallin toinenkin käsi putosi sätkien lattialle, mutta Sheriffin jalat pitivät kuitenkin häntä vielä pystyssä. Ampuja ymmärsi tämän ja tähtäsi verisen möykyn paksuihin jalkoihin. Verta purskahti ympäriinsä jalkojen hajotessa veriseksi muusiksi. Lopulta Sheriffi Bob Grandallin ruumis kaatui maahan ja hiljaisuus laskeutui kirkkoon.
Susan laski katkaistun haulikon vapisevista käsistään ja riensi tajuttoman Jackin luokse. Hetken tutkittuaan ja paineltuaan Jackia, Susan sai itsensä uskomaan, että veri tämän päällä kuului vain sheriffille. Jackin murtunut jalka oli luonnottomasti vääntynyt ja riippui velttona Susanin kiiruhtaessa etsimään veistä. Hänen olisi amputoitava Jackin jalka ennen kuin tämä heräisi, sillä täällä korvessa sitä ei voitasi parantaa ja kauppa-auton tuloon oli vielä yhdeksän päivää.
7.
Pieni nuotio loi heikkoa valonkajoa pimeään ja kosteaan luolaan. Se sijaitsi aivan kaivoaukion alla ja kaivon vesi tihkui harmaiden kiviseinien läpi aiheuttaen ahdistavan ja tunkkaisen hajun. Itse luola oli pienuudestaan huolimatta avara ja sen yhdeltä sivulta lähti kierteinen portaikko kohti maanpintaa. Nuotion vieressä maassa oli kaikenlaisia veitsiä. Oli käyriä, suippoja, sahalaitaisia. Kaikki tarkoitettu ihmisten uhraamiseen Pahuuden Herralle.
Pappi Philip Farrel katseli veitsiä kalpea ilme kasvoillaan. Hän tiesi, että yksi niistä oli tarkoitettu hänelle. Mr. Stonen pettäminen merkitsi auttamattomasti kuolemaa ja Farrel oli epäonnistunut tehtävässään tappaa Jack Harrison. Sheriffi Grandall sekä Edward Rice, olivat jo tuomionsa kärsineet. Molemmat Susan Lawrencen käden kautta. Mr. Stone oli myös epäonnistunut tehtävässään. Hänen oli tarkoitus käännyttää Susan Pahuuden puolelle, mutta jotenkin tämä oli onnistunut vastustamaan Voiman houkutusta ja tuhonnut yhden Pahuuden Lapsista näiden omalla aseellaan. Mr. Stone oli kuitenkin korjannut erehdyksensä poistamalla Susanilta voiman ja Stonen onneksi, myös Pahuuden Valtias oli antanut hänelle uuden mahdollisuuden.
”Valmistaudu.” Laiha lommoposkinen hautausurakoitsija messusi. Philip Farrel vapisi kauhusta, mutta totteli. Ei ollut mitään syytä pahentaa kärsimystä. Pappi polvistui pienen nuotion eteen ja riisui mustan kaapunsa. Alastomana hän värisi paikallaan, vaikka tulen kuumuus polttikin häntä edestä päin.
”Kaiken olemassaolon tuleva valtias ja herra.” Stonen jäätävä ääni kaikui luolassa. ”Pahuuden Valtias ja kaikkien aikojen voimakkain herra. Olemme tänä päivänä tuottaneet sinulle pettymyksen ja korvaamme sen uhraamalla jokaisen epäonnistuneen sielun.” Mr. Stone valitsi veitsirivistä kaikkein suurimman ja käyrimmän veitsen ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. ”Anna voimasi virrata tähän veitseen, sillä se on vapauttava näiden moukkien sielut ja antava ne Sinun käyttöösi.”
Farrel tunsi rituaalin ja tiesi mitä hänen oli tehtävä. Stonen lopettaessa messunsa, Pappi painoi päänsä alas ja tunsi kuinka tuli tarttui hänen mustiin hiuksiinsa. Philip Farrel siirsi kivun syrjään ja antoi tulen hyväillä hänen jo palanutta ja mustunutta päälakeaan. Samassa hän tunsi käyrän veitsenterän tunkeutuvan niskaansa ja sitä kautta hänen aivoihinsa. Pappi lysähti veltoksi elämän kadotessa hänestä ja oli kaatua nuotioon, mutta Mr. Stone veti veitsestä ja Farrelin ruumis kaatuikin taaksepäin.
”Ei ole mitään syytä polttaa häntä turhaan.” Stone totesi. Jokaisen nuotion ympärillä seisovan kahdenkymmenenkuuden hahmon silmät loistivat pehmeän keltaista valoa. Entinen hautausurakoitsija asettui myös piiriin ja käski jäätävällä äänellään: ”Menkää ja tuokaa minulle Jack Harrison. Keinolla millä hyvänsä.”
Hänen jalkaansa särki. Kipu oli lievittänyt, mutta ei kadonnut. Hitaasti Jack avasi silmänsä. Hän makasi yhä kirkon lattialla. Ympäri lattiaa makasi erilaisia suolenpätkiä, kaksi kättä, ja jopa yksi sydän. Verta oli joka puolella ja Jack oli antaa ylen. Hän ei kuitenkaan ollut syönyt pitkään aikaan ja hänen mahansa oli jo valmiiksi tyhjä. Vaivalloisesti hän nousi istumaan ja järkytys oli kauhea. Hänen toinen jalkansa puuttui. Se oli yksinkertaisesti leikattu irti aivan reiden alapuolelta. Jack tunsi kuitenkin yhä kipua kohdassa jossa jalka oli ollut. Susan olisi kutsunut sitä aavesäryksi; aivot eivät olleet vielä tottuneet ajatukseen, että yksi jalka puuttui.
Jack ryömi kohti veristä läjää, joka ilmeisesti oli ollut Bob Grandall. Hän työnsi kätensä möykyn alle välttäen katsomasta siihen ja veti sieltä ehjän, mutta verisen pesäpallomailan. Sen avulla Jack sai kammettua itsensä ylös ja sai jopa otettua muutaman hankalan askeleen. Yhdellä sauvalla kävely yksijalkaisena oli kuitenkin mahdotonta ja pian hän makasikin jälleen lattialla. Äkkiä hän kuuli askeleita takaansa ja käännähti ympäri kohottaen uhkaavasti mailaa.
”Hei!” Susan naurahti. ”Älä nyt minua lyö.” Jackin pelokas katse sai kuitenkin hänen hymynsä hyytymään. ”Mikä hätänä?”
”Jalkani.” Jack sai vaikerrettua. ”Se… se on… poissa.”
”Olen pahoillani”, Susan sanoi ja ojensi Jackille vesikannua, ”mutta minun oli pakko amputoida jalkasi. Sheriffi repi sen irti ja menetit tajuntasi kivun takia.” Muistikuva tapahtuneesta palasi Jackin mieleen ja tämä värähti muistaessaan hirveän kivun.
”Hyvä on.” Jack hyväksyi Susanin selityksen ja rauhoittui hieman. ”Se on tehty ja on myöhäistä katua, mutta meidän on kuitenkin pakko päästä täältä pois. Ja pian.”
”En lähde ilman poikaani.” Susan kivahti. ”Jos hän jää, minäkin jään.”
”Älä ole hölmö Susan. Emmehän edes tiedä onko hän… tarkoitan missä hän edes on. Ja vaikka tietäisimmekin, emme pärjäisi niille millään. Emme ainakaan enää.” Hän katsoi jälleen lattiaa kohdassa, missä hänen toinen jalkansa olisi pitänyt olla.
”Minä en lähde jos poikani jää ja sillä selvä.”
”Hanki minulle kaksi kunnon sauvaa, niin katsotaan sitten.” Susan nousi vihaisen päättäväinen ilme kasvoillaan ja katosi lattialuukusta ilmeisesti kirkon kellariin. Melkein saman tien hän nousi takaisin kaksi kävelysauvaa mukanaan.
”Ennen vanhaan kun ei ollut vielä sairaalaa, käytettiin kirkkoa eräänlaisena korvikkeena. Onneksi tässä kylässä ei oltu tehty poikkeusta.” Hän puhalsi suurimmat hämähäkinseitit irti ja ojensi sauvat Jackille. Hetken aikaa opeteltuaan, hän pysyi jo pystyssä, mutta karkuun juoksemiseen sauvat eivät kelpaisi.
”Hyvä on. Nyt pystyn liikkumaan. Haluaisin kuulla mistä aiot lähteä poikaamme etsimään.”
”Hautausmaalta.” Susan totesi hetken mietittyään. ”Sehän on kaikkien paholaisten lempipaikka.” Jack ei osannut väittää vastaan, joten Susanin avustamana he poistuivat kirkosta ja kiersivät sen taakse kohti hautausmaan tuulessa narisevaa porttia.
Oli pimeää ja kylmää. Ajasta heillä ei ollut aavistustakaan, mutta arvaukset osuivat puolenyön molemmin puolin. Hautausmaan rautainen aita kuulsi pelottavana pimeässä yössä. Se ja heikon tuulen avulla nariseva portti, näyttivät ikään kuin varoittavan, että tämän aidan toisella puolella ei ollut suurkaupungin kotoisia valoja, vaan vieraan hautausmaan läpitunkematon pimeys.
”Olisi pitänyt ottaa haulikko mukaan.” Jack ajatteli hiljaa ääneen.
”Et sinä sillä olisi mitään tehnyt, koska käytin kaikki ammukset.” Susan kuiskasi hiljaa, mutta äänettömässä yössä hänen äänensä tuntui huudolta. Tukien itseään Susanin olkapäähän, Jack tönäsi portin auki. Kauhea ruostuneiden saranoiden kitinä täytti äänettömän ilman ja sai heidän sydämensä hakkaamaan entistä lujempaa.
He yrittivät hiipiä mahdollisimman hiljaa, mutta Jackin puiset sauvat ratisivat viileässä hiekassa. Hautausmaa oli pieni ja hautoja siellä oli tuskin kahtakymmentä. Vain muutamassa oli hautakivi kertomassa vainajan nimen ja kuolinpäivän, mutta useimmat olivat vain kivisiä kasoja.
Jack pysähtyi Susanin koskettaessa häntä ja osoittaessa hautausmaan kaukaisimpaan nurkkaan. Siellä oli suuri, melkein Jackin korkuinen hautakivi. Paksuuttakin kivellä oli melkein yhtä paljon kuin korkeutta, mutta se mikä kiinnitti Susanin huomion, oli raollaan oleva ovi kiven kyljessä ja sieltä hohtava himmeän aavemainen valo.
Jack nyökkäsi ja mahdollisimman äänettömästi alkoi hivuttautua kohti aavemaista valoa. ”Ehkä se on ansa.” Jack kuiskasi pysäyttäen Susanin käsimerkillä. ”Ehkä ne odottavat meitä siellä.”
”Huolimattomuutta tuo vain on.” Susan kuiskasi takaisin. ”Vahingossa ovat jättäneet ovensa auki.” Jack ei uskonut Susanin selitystä, mutta seurasi tätä kivisen oven takaa paljastuneisiin kapeisiin portaisiin.
Laskeutuminen sujui Jackilta vaivatta. Hän vain lasketteli rapulta toiselle Susanin kantaessa sauvoja. Portaikko loppui ja heidän edessään avartui pimeä ja kostea luola. Sen tunkkaisen lämmin ilma sai Jackin epäröimään, mutta Susan astui suoraan sisään.
”Täällä on pimeää.” hän kuiskasi hiljaa. Samassa luolan keskelle leimahti nuotio, joka nuoleksi kosteana kiiltäviä luolan seiniä ja häikäisi jo pimeyteen tottuneiden Jackin ja Susanin silmiä.
”Olitte oikeassa. Miksi jahdata heitä, jos he tulevat suoraan luoksesi.” Mr. Stonen kylmä ääni sanoi pimeydestä. Jack ymmärsi ettei hän ollut puhunut heille ja samalla hän erotti luolan seiniä kiertävän keltaisten silmien piirin. He olivat kävelleet suoraan ansaan.
8.
”Tapaamme taas Jack Harrison.” Mr. Stone sanoi tutun jäätävällä äänellään. Nyt vasta heidän silmänsä tottuivat lepattavaan valoon ja he näkivät luolan kokonaisuudessaan. Se oli täydellisen pyöreä ja kivisen seinän vieressä heitä ympäröi mustakaapuisten hahmojen piiri. Mutta Susanin huomion oli vienyt nuotion takana, Mr. Stonen jalkojen edessä, makaava pieni alaston hahmo.
”Tulitte juuri sopivasti osallistuaksenne lapsenne, meidän johtajamme, kastamiseen ja tietenkin omiin hautajaisiinne.” Susan hyppäsi Stonen laihan hahmon kimppuun takoen tätä nyrkeillään. Entisen hautausurakoitsijan silmät leimahtivat kiivaan keltaisina ja Susan lennähti taaksepäin kuin voimakkaan sähköiskun saaneena.
”Älä tee tuota toiste, tai saat ennenaikaiset hautajaiset. Pitäkää huoli, etteivät he häiritse seremoniaa.” Kehässä seisovat hahmot liikahtivat kohti Jackia ja Susania. Silloin he vasta tajusivat, keitä hahmot oikein olivat. Jack tunsi ainakin kauppiaat Gary ja Gene Bennetin, sekä tietysti Mary Ricen. Epäilemättä muut hahmot piirissä, olivat kylän loput asukkaat.
”Pahuuden Valtias kaiken olemassaolon herra. Kutsumme sinua ilon merkeissä, sillä tehtävämme on onnistunut ja Portin Avaaja on saapunut keskuuteemme. Anna hänen kasvaa rauhassa ja anna hänelle voimaa, jota hän tulee tarvitsemaan Portin avaamisessa kymmenentenä syntymäpäivänään.” Mr. Stone kohotti hohtavat kätensä kohti luolan kattoa ja seisoi liikkumatta hetken. Sitten hän nosti vauvan kädelleen ja painoi toisen kätensä tämän pienelle otsalle.
Susan ei enää kestänyt katsella omaa lastaan tuon hirviön käsissä. Hän riuhtoi itsensä irti kyläläisten tiukasta otteesta. Viha antoi hänelle voimaa hypätä polttavan kuuman nuotion yli ja kiskaista lapsensa Stonen hehkuvista käsistä. Hänelle ei kuitenkaan ollut paikkaa mihin mennä. Piirissä seisovat hahmot peittivät ainoan ulospääsyaukon.
Se oli kuitenkin Jackin tehtävä. Yllättyneenä Susanin teosta, hän tarttui lähimpään kyläläiseen ja heitti tämän suoraan nuotioon. Gary Bennet huitaisi nyrkillään, mutta Jack kumartui ja iski toisella sauvallaan kauppiasta suoraan nivusiin. Gary ei edes hätkähtänyt, vaan kävi raivolla Jackin kimppuun. Susanin epätoivoinen kiljaisu pelasti Jackin, sillä siitä äänestä hän sai voimaa heittää Bennet päältään ja raivata portaikko tyhjäksi.
Uskomattoman nopeasti Jack kipusi portaat ylös ja auttoi lasta kantavan Susanin astumaan viimeiset portaat. Heidän takaansa ei kuulut ääntäkään ja se pelotti paljon enemmän, kuin mahdollisten takaa-ajajien vihaiset huudot.
Hautausmaa oli hiljainen ja pimeä heidän astuessaan ulos kivisestä ovesta. Tuuli oli voimistunut ja kahisutti muutaman pienen puun harvoja lehtiä. Jack pamautti painavan oven kiinni ja huokaisi syvään.
”Emmeköhän nyt ole turvassa. Minkäänlainen olento ei voi pääse tuon kiven läpi.”
”Mitä nyt?” Susan kysyi ja heilutti vauvaa sylissään. ”Mihin nyt?”
Jack avasi natisevan portin ja he astuivat pois aavemaiselta hautausmaalta. ”Meidän on etsittävä turvallinen paikka asua, sillä joudumme oleskelemaan tällä vielä aika kauan.”
”Täältä on päästävä pois.” Susan nyyhkytti. ”Emme selviä täällä.”
”Kyllä selviämme.” Jack lohdutteli, mutta epäili itsekin sanojaan. ”Mennään.”
”Mihin?” Susan kysyi.
”Kerron sitten kun tiedän.” Jack mutisi itsekseen.
Luolassa oli hiljaista. Nuotio valaisi kosteita seiniä ja korvensi Jackin heittämän kyläläisen mustaa ruumista. Loput seisoivat piirissä Mr. Stonen ympärillä, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja odottivat ohjeita. Lopulta Mr. Stone liikahti ja puhui pelottavan rauhallisesti:
”Menkää ja etsikää heidät, mutta älkää vahingoittako lasta. Tiedätte kyllä tehtävänne, sillä Portin Avaaja on syntynyt ja kastettu, eikä mikään saa tulla hänen ja Pahuuden tielle.” Siistissä jonossa kyläläiset siirtyivät portaikkoon, johon Jack Susan olivat juuri kadonneet, mutta Stonen ääni pysäytti heidät.
”Ette te sieltä mihinkään pääse, sillä jos Harrisonilla on senkään verran järkeä kuin luulen, hän sulki kiven tiukasti perässään. Menkää toista kautta.” Mustakaapuiset kyläläiset tuijottivat hautausurakoitsijaa kysyvä ilme kasvoillaan.
”Toista kautta.” Mr. Stone karjahti.
”Mutta sehän on…” Gary Bennet huudahti ja samassa kaatui lattialle käyrän veitsen kaivautuessa hänen aivoihinsa.
”Menkää ja tappakaa heidät.”
Susan! Odota!” Jack huusi, mutta pimeä kylä ei kaikunut, eikä hän kuullut tyttöystävänsä askelia. Epätoivon ja pelon valtaan joutunut Susan oli lähtenyt päämärättömästi juoksemaan kohti Kaivoaukiota. Georgetown oli niin pieni, että Jack saattoi helposti nähdä sen toiseen laitaan. Susania ei kuitenkaan näkynyt, joten todennäköisesti hän oli mennyt sisälle.
Korvia hyytävä kiljaisu kantautui kylän toisesta laidasta. Jack tunsi kylän paremmin kuin Susan ja hän arvasi huudon kuuluneen sheriffin yksikerroksisesta toimistosta. Jack loikki sauvoillaan niin lujaa kuin pääsi ja ryntäsi sisään Bob Grandallin toimistoon. Kaikki oli juuri niin kuin hän oli arvellutkin. Susan oli mennyt hakemaan apua, sillä eihän hän tiennyt, että hänen haulikolla tappama hirviö olikin ollut itse sheriffi. Toimistossa Susan oli törmännyt suoraan Lisa Murrayn veriseen ruumiiseen ja säikähtänyt pahanpäiväisesti.
Jack ohjasi vapisevan Susanin ulos ja johdatti tämän tien toiselle puolelle, kauppaan. Varmistettuaan että vauva ja Susan olivat kunnossa, Jack alkoi tutkia hyllyjä. Tavaraa oli kaikenlaista, mutta sitä mitä hän etsi ei ollut missään.
”Mitä sinä etsit?” Susan kysyi istuen lattialla vauva sylissään ja nojaten myyntitiskiin.
”Asetta.” Jack vastasi ja kumartui tiskin taakse.
”Katso jos löytäisit jonkun pyyhkeen vauvalle ja minä voisin kyllä syödä jotain.” Jack kohottautui voitonriemuisena tiskin alta ja piteli kädessään uutena kiiltelevää revolveria. Jack ei taustastaan huolimatta tuntenut aseita, mutta osasi erottaa haulikon ja revolverin panokset hyllystä.
”Pientä turvaa.” Hän selitti ja heitti Susanille pienen rätin, johon tämä kietoi heidän poikavauvansa.
”Löytyykö sitä ruokaa?” Susan kerkisi juuri päästää sanat suustaan, kun lasisen ulko-oven läpi rysähti yltä päältä verinen hahmo. Jack osoitti lasinpalasten keskellä makaavaa ruumista aseellaan ja valmistautui ampumaan, jos hahmo osoittaisi uhkaavia merkkejä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten taaksepäin kavahtanut Susan kokeili varovasti tytön pulssia.
”Hän on kuollut.” Susan totesi katsoen Jackia.
”Käännä hänet ympäri.” Susan tarrasi ruumista toisesta kyljestä ja kiepautti tämän selälleen. Vaikka kasvot olivat veren peitossa, Jack tunsi tytön. Myös Susan muisti veriseksi ammutun vatsan.
Lisa Murray.
”Eikö hän ollut kuollut?” Susan ihmetteli.
”Kyllä.” Jack vastasi mietteliäällä äänellä. ”Kyllä oli.”
”Miten…” Susan aloitti, mutta Jack keskeytti hänet nostamalla sormen pystyyn. Hän kuunteli. Susan yritti myös kuunnella, mutta kuuli vain oman voimakkaan sydämensykkeensä. Jack kuitenkin kuuli jotain. Hän ei ollut varma mitä se oli, mutta yhdestä asiasta hän oli varma. He eivät olleet yksin.
Jack kehotti Susania jäämään paikoilleen ja antoi tälle suuren lihaveitsen aseeksi. Parempi se, kuin ei mitään. Itse Jack latasi revolverin ja hiipi mahdollisimman hiljaa kaupan takahuoneeseen ja sitä kautta rappuja ylös yläkertaan, josta hän oli kuullut heikkoa ääntä.
9.
Vaikka hän yritti hiipiä hiljaa, puiset raput narahtelivat ilkeästi hänen sauvojensa ja yhden jalkansa alla. Sydän hakaten Jack avasi ensimmäisen oven ja ase valmiina astui sisään. Ei ketään. Vain yksi sänky, piironki ja muutama vanha tuoli. Hän kuunteli hetken, mutta ääni oli kadonnut.
Myös viereinen huone oli tyhjä. Kaksi tarkastettu, yksi jäljellä. Jack yritti hiipiä mahdollisimman lähellä seinää, jotta narahtelu vähenisi, mutta sauvojen kanssa se oli vaikeaa.
Viimeisen huoneen ovi oli raollaan ja viileä yöilma osui Jackia kasvoihin. Hän kokosi itsensä ja tönäisi oven auki nostaen asettaan ja varautuen pahimpaan. Ei mitään. Vain aukinaisesta ikkunasta puhaltava tuuli heilutti verhoja. Jack uskotteli itselleen, että se oli ollut vain tuuli ja narahtelusta välittämättä lähti kohti portaita. Silloin ääni kuului taas. Heikko vinkuna suoraan hänen takaansa. Nopeasti Jack pudottautui lattialle ja kiepahti ympäri valmiina painamaan liipaisinta.
Käytävä oli tyhjä. Nyt Jack kuitenkin huomasi uuden oven. Se oli aivan käytävän päässä ja niin pimeässä nurkassa, että hän ei ollut aikaisemmin sitä huomannut. Varmana siitä, että äänen aiheuttaja oli tuon oven takana, Jack valmistautui painamaan kahvaa. Hänen sydämensä hakkasi kiivaasti ja Jack pelkäsi oven toisella puolella olijan kuulevan sen. Hitaasti hän kosketti kylmää metallista kahvaa, painoi sen nopeasti alas ja kiskaisi oven auki.
Vaatekomero.
Takkeja ja erilaisia paitoja roikkui henkareissa. Ei muuta. Yhä varuillaan Jack siirsi takkeja syrjään. Samassa joku hyökkäsi komerosta hänen päälleen ja kaatuessaan lattialle Jack tipautti aseen kädestään. Hyökkääjän neljän jalan terävät kynnet kaivautuivat Jackin rintaan sen sähistessä uhkaavasti. Kissa. Se olikin vain kissa. Jack huokaisi helpotuksesta irrottaen vihaisen kissan itsestään. Itsekseen hekotellen hän nousi pystyyn ja seurasi harmaata kissaa takaisin alakertaan.
Hänen takanaan vaatekomerossa välähti kaksi keltaista silmää.
”Susan.” Jack huudahti astuessaan viimeiset raput alakertaan. ”Se oli vain kissa.” Vastausta ei kuulunut ja huolissaan Jack astui takaisin kauppaan, johon oli Susanin jättänyt.
Lisan ruumis makasi koskemattomana, mutta Susan ja vauva olivat poissa. Vain verinen lihaveitsi kertoi, jotain pahaa tapahtuneen. Jack ajatteli jo, että kissa oli houkutellut hänet ylös ja sillä aikaa muut Pahuuden… Ajatus katkesi. Eiväthän he voi päästä paksun kiven läpi. Vai voivatko? Missä sitten Susan oli ja miksi lihaveitsessä oli verta? Liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Neuvottomana Jack astui pimeään yöhön, mutta ei nähnyt merkkiäkään Susanista tai vauvasta.
Samaan aikaan kun Jack oli taistellut kissan kanssa, oli Susan kolunnut hyllyt läpi etsien syötävää. Vaikka verinen ruumis makasi lattialla, hänen mahansa murisi. Lopulta hän oli löytänyt paketin näkkileipää ja lämmintä omenamehua. Susan ei erityisemmin välittänyt näkkileivästä, mutta nyt se maistui taivaalliselta ja lämmin mehukaan ei olisi voinut olla parempaa. Välillä yläkerrasta kuului narinaa ja Susanin sydän hypähti aina kun niin kävi. Hän oli huolissaan Jackista. Niin huolissaan, ettei kuullut hajonneen lasioven aukeamista ja samassa hänen suulleen painautui kylmä ja karhea käsi.
Vaikka pimeä katu sekoitti helposti suuntavaistot, tiesi Susan mihin häntä oltiin viemässä. Hänet raahattiin Kaivoaukion ohi suoraan kohti kylän takana korkeana kohoavaa kirkkoa. Susan ihmetteli mielessään, miten ne olivat päässeet ulos luolasta ja mitä ne olivat tehneet Jackille. Vauvan Susan näki, sillä mustasta kaavusta huolimatta laiha hautausurakoitsija kantoi sitä hänen edellään kuin kuningasta.
Karhea käsi painoi Susanin suuta heidän astuessaan karmealta haisevaan kirkkoon. Se oli juuri sellainen kuin Susan oli muistanut. Verta oli joka puolella ja sheriffin verinen möykky makasi lattialla. Hänen mahansa velloi, eikä hän voinut enää pidätellä, vaan oksensi suoraan karheaan käteen.
”Mitä te teitte Jackille?”
Mr. Stone pysähtyi alttarille, kääntyi Susaniin päin ja laski vauvan hellävaraisesti maahan. ”Sinuna huolehtisin vain itsestäni.” Stone kivahti kylmästi. ”Miten pystyit vastustamaan voiman houkutusta ja kääntymään meitä vastaan?”
”Siitäkö tässä onkin kysymys?”
”Miten? Kukaan ei ole koskaan edes haaveillut Pahuuden voimien käyttämistä omia vastaan. Miten sinä onnistuit siinä?”
”Entä jos en vastaa?” Susan sanoi. ”Entä jos tapat minut, etkä koskaan saa tietää totuutta?”
”Kerrot sen kyllä tavalla tai toisella. Äläkä kuvittele että Harrison syöksyisi sisään ja pelastaisi sinut, sillä niin ei tule käymään.” Susan vilkaisi ympärilleen ja näki jäljellä olevien kyläläisten seisovan ympärillään. Vaikka hän toivoikin ihmettä, hän tiesi että Stone oli oikeassa. Yksijalkainen Jack ei voisi häntä pelastaa. Jos Jack edes koskettaisi ovea, kyläläiset huomaisivat sen. Hänen ainoa mahdollisuutensa olisi yllätyshyökkäys, mutta Susan ei uskonut siihenkään.
”Entä jos en tiedä miten sen tein?”
”Kuten sanoin, kerrot sen tavalla tai toisella.” Stone otti käyrän veitsen käteensä. ”Miten on?”
”Hyvä on.” Susan myöntyi ilkeän näköisen veitsen edessä. ”Kun näin Jackin taistelemassa epätoivoisesti ilmeisesti kuolemattomien kyläläisten kanssa, jokin napsahti sisälläni. En kerta kaikkiaan voinut katsella vierestä kun lapseni isä teurastettaisiin. Minun oli pakko tehdä jotain, joten keräsin voimani ja iskin salaman yhteen hyökkääjistä. Sitten, ilmeisesti sinä”, Susan katsoi Mr. Stonea, ”vedit voiman minusta ja rojahdin voimattomana lattialle.”
”Näytät puhuvan totta, mutta se ei selitä miten selvisit voiman poistosta ja onnistuit vielä ampumaan sheriffin.”
”Sama juttu sen kanssa. En tiedä mistä sain voimaa, mutta en voinut maata siinä ja katsella kuinka Jackin jalka kiskottiin irti. Minun oli pakko tehdä jotain.”
Huokaisten mietteliäs ilme kasvoillaan Stone katsoi vauvaa ja sitten mustakaapuisia kyläläisiä. ”Osaako kukaan teistä selittää tätä? Ehkä joku teistä oppi tuntemaan nämä ihmiset niin hyvin, että osaisi selittää tällaisen uhrautuvaisuuden.”
”Minä tiedän mistä se johtuu.” Mary Rice sanoi ottaen hupun päästään. ”Se on rakkautta.”
”Rakkautta?”
”En osaa sen paremmin selittää, mutta tämä nainen ilmeisesti rakastaa Jackia niin paljon, että on valmis uhraamaan henkensä tämän puolesta.”
”Onko näin?” Stone kysyi Susanilta, mutta ei saanut vastausta kun kimeä huuto kajahti heidän altaan. Hetken kaikki seisoivat paikallaan, sitten Stone sanoi: ”Menkää katsomaan mikä se oli.” Mary ensimmäisenä kyläläiset katosivat kirkon laajaan ja pölyiseen kellariin.
”Nyt voit vastata kysymykseeni.”
”Kyllä minä rakastan häntä. Todella paljon.” Susan painoi päänsä vastatessaan.
”Minäkin rakastan sinua.” Susan käännähti ympäri ja näki Jackin seisovan kirkon ovella nojaten ovenkarmiin ja osoittaen Stonea revolverilla. ”Susan. Ota vauva ja tule tänne.” Susan vilkaisi hautausurakoitsijaa, otti vauvan lattialta ja kiiruhti Jackin luokse. ”Pakene. Juokse ulos kaupungista.”
”Entä sinä?”
”Minä tulen perässä. Ala mennä. Löysin kaupasta radiopuhelimen ja ihme kyllä sain yhteyden naapurikylän sheriffiin. Hän on tulossa, joten juokse tietä pitkin, kunnes tapaat hänet.” Susan viivytteli hetken, antoi Jackille suukon ja juoksi vauva mukanaan ulos kirkosta.
”Ovelaa.” Mr. Stone huomautti.
”Käytin teidän omaa temppuanne. Laitoin kissan kellariin, mutta laitoin sinne jotain muutakin.” Stone katseli häntä kysyvästi. ”Tämän on loputtava.” Jack otti taskustaan tulitikkulaatikon, sytytti yhden tikun ja kosketti pienellä liekille toisessa kädessään piteleväänsä narua. Sihahtaen naru leimahti ja tuli seurasi ohutta narua lattialaudan raosta alas kellariin.
Mr. Stone ymmärsi mitä oli tapahtumassa ja syöksähti ovea kohden. Jack seisoi kuitenkin hänen tiellään ja hautausurakoitsijan hyökätessä painoi liipaisinta. Kerran. Kahdesti. Stonen hento ruumis lennähti taaksepäin luotien iskeytyessä siihen. Jack tiesi ettei saisi tapettua tätä luodeilla, joten hän konttasi ruumiin luokse ja kieräytti sen avonaisesta lattialuukusta kellariin. Jack Harrison makasi selällään verisellä lattialla, nosti kätensä kohti kattoa ja samassa tunsi tulikuuman paineaallon iskevän itseään alhaalta päin. Tuli oli ehtinyt narua pitkin alas kellariin ja osui yhteen monista tynnyreistä. Huumaavan äänen saattelemana kirkko, kaikki sisällä olijat ja jopa lähimmät talot räjähtivät ja hautautuivat polttavaan tuleen.
10.
Susan kaatui räjähdyksen aiheuttamasta paineaallosta ja oli murskata vauvan alleen. Jo kaatuessaan hän tiesi mitä oli tapahtunut. Hän oli menettänyt lapsensa isän. Jack oli poissa ja kyyneleet valuivat Susanin kalpeita poskia kastellen maassa itkevän vauvan. Sekin oli tuntenut räjähdyksen ja tunsi, että jotain tärkeää sen elämän kannalta puuttui.
Pieniä jälkiräjähdyksiä kantautui vielä tulessa hulmuavan kirkon raunioista. Palavia laudan kappaleita tippui taivaasta ja Susan hakeutui viereisen talon katoksen alle suojaan. Äsken vielä niin kylmä ja pimeä yö oli yhdessä hetkessä muuttunut kuumaksi ja punaiseksi helvetiksi. Georgetownin talot olivat niin lähekkäin, ettei Susan hetkeäkään epäillyt jonkun niistä säästyvän nopeasti leviävältä tulelta. Liekehtivä puunpalanen iskeytyi ohuen katoksen läpi sytyttäen sen tuleen. Susan nappasi vauvan ja kyyneleet tippuen juoksi mahdollisimman kauas palavasta kaupungista ja hänen rakkaan miehensä viimeisestä lepopaikasta.
Pimeän yön viileä tuuli sekoittui kaupungista puhaltavaan palavan puun kuumaan henkäykseen. Lähestyessään pientä vuoristoa Susan kuuli rapinaa takaansa. Hengästyneenä, itkeneenä ja pelästyneenä hän käännähti, mutta tie oli tyhjä. Vain palavan kaupungin punainen hehku valaisi valkenevaa aamuyön taivasta.
Susan nyyhkytti hetken. Kokosi sitten itsensä ja jatkoi matkaansa hitaasti laahaavilla askelilla. Vuoriston musta ja uhkaava varjo kohosi hänen edessään, mutta hän ei edes huomannut sitä, ennen kuin seisoi jo keskellä kapeaa solaa. Susan pyyhki kosteat silmänsä likaiseen ja revenneeseen paitaansa ja käännähti ympäri kuullessaan jälleen rapinaa takaansa. Tumma varjo vilahti kivien väliin. Nyt Susan tiesi, että joku seurasi häntä, mutta nyt seuraajakin tiesi, että Susan oli nähnyt tämän.
Suojaten vauvaa käsillään Susan jatkoi matkaa kuunnellen tarkkaavasti rapisevaa ääntä takanaan. Seuraaja oli ilmeisesti yksin, koska ei uskaltanut näyttäytyä.
Rapina kuului aivan hänen takanaan ja Susan käännähti jälleen ympäri. Pieni nelijalkainen otus livahti nopeasti kiven taakse piiloon. Helpottuneena siitä, että seuraaja olikin vain eläin, Susan hiipi kiveä kohti ja kurkisti sen taakse. Pieni harmaa kissa sähisi vihaisesti sen takana. Heikko hymy valtasin Susanin kalpeat ja pelokkaat kasvot ja hän ojensi kättään kissaa kohden. Kissa vetäytyi kuitenkin vielä kauemmas ja yritti raapaista tunkeilevaa kättä.
”Hyvä on.” hän sanoi sille ja nousi. ”Seuraa sitten vähän matkan päässä.” Pieni hymy väreili Susanin kasvoilla hänen kävellessä selvästi nopeammin ja vilkaistessa välillä taakseen nähdäkseen seurasiko kissa häntä. Kyllä seurasi ja selvästi vapaammin nyt, kun sen ei tarvinnut enää piiloutua. Se tiesi ettei edessä kävelevä korkea otus tekisi sille pahaa. Se saattaisi jopa auttaa kissaa sen kipeän kyljen kanssa. Kissa ei ollut päässyt tarpeeksi kauas kirkosta sen räjähtäessä ja oli saanut palavan laudan kipeästi kylkeensä.
Heikko auringon kajo yritti syrjäyttää pimeyden ja valaista loputonta hiekkatietä jota Susan ja kissa hitaasti laahustivat. Matka oli alkanut ottaa jo voimille. Susan tiesi, että naapurikylä oli varmasti kaukana, mutta hän toivoi, että pelastava auton ääni kuuluisi pian, sillä hän ei jaksaisi enää kauaa. Ja kohta kun aurinko nousisi, hän ei selviäsi polttavassa kuumuudessa tuntiakaan. Kissakin näytti väsyneeltä ja kärsineeltä, eikä hyppinyt enää tien laidasta laitaan, vaan laahusti keskellä tietä aivan kuin Susankin.
Aurinko paistoi. Ei vielä kovin korkealta, mutta sen kuumuus poltti jo Susanin kasvoja ja sai tämän toivomaan kaatosadetta. Häntä heikotti. Vauva tuntui painavalta ja likainen paita oli hiestä märkä. Horisontti keikkui Susanin silmissä ja lopulta kääntyi ylösalaisin kaataen hänet hiljalleen kuumenevaan hiekkaan. Huohottaen Susan risti kätensä ja rukoili ihmettä. Ennen tajuttomuutta, hän ehti tuntea kissan pehmeät tassut mahallaan, sen asettuessa siihen makaamaan.
”Tervetuloa elävien kirjoihin!” heleä miesääni sanoi. Hitaasti Susan avasi silmänsä ja huomasi makaavansa pienen maastoauton takapenkillä. Vauva nukkui rauhallisesti hänen vieressään ja jopa kissan rauhallinen hengitys kuului auton lattialta.
”Minä olen apulaissheriffi James Wald. Siinä on pullollinen vettä, jos on jano, mutta minä haluaisin kuulla mitä oikein tapahtui. Löydettyäni teidät tieltä, kävin katsomassa kylää ja…”
”…näit pelkkiä savuavia raunioita.” Susan täydensi juotuaan pitkän kulauksen vesipullosta.
”Ei.” Wald sanoi. ”En nähnyt savuavia raunioita.”
”Mitä sitten…?”
”En mitään. Siellä ei ollut merkkiäkään kylästä. Vain kuumaa paljasta erämaata. Jos sinä tiedät…”
”En tiedä mitään.” Susan huokaisi. ”Kunhan viet meidät mahdollisimman kauas koko paikasta, niin kaikki on hyvin.” Sheriffi nyökkäsi tyytymättömänä selitykseen, mutta kun huomasi Susanin nukkuvan takapenkillä, antoi asian olla.
Susan oli nukahtanut uupumuksesta ja samalla vauva oli herännyt ja alkanut jokellella James Waldin kanssa. Vauvan iloinen puhe levitti virneen sheriffin kasvoille, mutta jos hän olisi katsonut taaksepäin olisi hän nähnyt vauvan kirkkaat silmät, jotka loistivat heikkoa keltaista valoa.
