I – Tervetuloa takaisin
Anna oli ajanut koko päivän. Syksyn pimeys oli laskeutunut hänen autonsa ympärille kuin raskas verho, eikä kapeaa maalaistietä valaissut mikään muu kuin hänen ajovalonsa. Hän oli matkalla lapsuudenkotiinsa ensimmäistä kertaa vuosiin – paikkaan, josta hän oli paennut nuorena. Hänen isänsä oli kuollut vain viikkoja aiemmin, ja hän oli ainoa perijä.
Lopulta vanha, rapistunut talo ilmestyi näkyviin. Se seisoi yksinään keskellä tiheää metsää, jonka puut näyttivät kurottavan kohti taloa kuin yrittäen vangita sen. Anna pysäytti autonsa ja nousi ulos. Talossa ei palanut valoja, mutta hän tunsi jonkun katsovan häntä. Hän kääntyi, mutta näki vain tyhjyyden. Hän pudisti päätään ja astui sisään.
II – Muistot, joita ei olisi pitänyt muistaa
Sisällä talossa oli kylmää ja tunkkaista. Lapsuuden muistot tulvivat takaisin. Äiti, joka katosi Annan ollessa 8-vuotias. Isä, joka oli muuttunut sen jälkeen hiljaiseksi ja etäiseksi. Talo oli täynnä hiljaisuuden kaiun tuomaa painostavuutta.
Keittiön pöydälle oli jätetty Annalle osoitettu kirje. Hän avasi sen, ja isän käsiala hypähti esiin:
”Anna, jos luet tämän, olet tullut liian lähelle totuutta. Jätä tämä talo ja älä katso taaksesi. Pimeys tulee takaisin.”
Hänen sydämensä alkoi hakata. ”Pimeys?” hän kuiskasi. Isä oli ollut mielenterveysongelmien kanssa kamppaileva mies. Tämä oli varmasti vain merkki siitä.
Mutta miksi hänen niskavillansa nousivat pystyyn? Miksi hän tunsi jonkun olevan hänen takanaan? Hän käännähti äkisti – ei mitään. Pelkkä pimeä eteinen, jossa seinäkello raksutti epätahdissa.
III – Outo ääni yläkerrasta
Anna päätti asettua taloon yöksi, vaikka jokainen solu hänen kehossaan käski häntä lähtemään. Hän raahasi matkalaukkunsa vanhaan lapsuudenkammariinsa, joka oli edelleen täynnä vanhoja leluja ja kirjoja. Hänen katseensa osui vanhaan nukkeen, jonka silmät näyttivät tuijottavan suoraan häneen.
Yöllä hän heräsi ääneen. Se oli kuin hiljainen kuiskaus, joka tuli yläkerrasta. Hän ei muistanut, että talossa olisi ollut ullakko, mutta ääni tuntui tulevan suoraan katosta.
Hänen jalkansa tuntuivat raskailta, mutta uteliaisuus vei hänet portaikkoon. Vanha ovi, joka johti ullakolle, oli raollaan. Sen takaa tuli kylmää ilmaa. Kun hän kurkisti sisään, hän näki vain pimeyden. Silloin hän kuuli sen selvästi:
”Anna, miksi tulit takaisin?”
IV – Kuiskaukset
Paniikki iski. Anna paiskasi oven kiinni ja juoksi takaisin sänkyynsä. Hän kääri itsensä peittoon ja yritti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli mielikuvitusta. Mutta silloinkin, kun hänen silmänsä olivat kiinni, hän tunsi jonkun seisovan aivan hänen vuoteensa vieressä.
Kun hän lopulta nukahti, painajainen alkoi. Hän oli lapsi, juoksemassa metsän halki pimeässä. Joku tai jokin seurasi häntä, kuiskaten hänen nimeään. Metsä ympärillä oli täynnä hahmoja, jotka eivät olleet ihmisiä. Heidän kasvonsa olivat vääristyneet, kuin he olisivat olleet vain kuoria.
V – Peili paljastaa totuuden
Aamulla Anna löysi itsensä tuijottamasta kylpyhuoneen peiliä. Hänen kasvonsa näyttivät vierailta. Hänen ihonsa oli harmaa, ja hänen silmänsä olivat tummat. Hän vilkaisi nopeasti pois, mutta kun hän vilkaisi takaisin, hänen peilikuvansa ei liikkunut.
Se hymyili.
”Sinä tiedät, miksi olet täällä.”
Hän juoksi pois huoneesta, mutta kompastui käytävällä johonkin. Hän nosti esineen lattialta ja huomasi sen olevan valokuva hänen perheestään. Kuvassa oli hän, hänen isänsä, ja… joku, jota hän ei tunnistanut. Nainen, jonka kasvot olivat samat kuin hänen omansa, mutta vanhemmat ja vihaiset.
VI – Metsän syvyydessä
Anna päätti lähteä talosta, mutta kun hän astui ulos, tie oli kadonnut. Metsä ympärillä oli sulkeutunut hänen ympärilleen. Jokainen polku, jota hän yritti seurata, toi hänet takaisin talolle.
Hän huusi epätoivoisena, mutta vain hiljaisuus vastasi. Hän kuuli askelia – jonkun kävelevän hänen ympärillään, mutta hän ei nähnyt ketään. Lopulta hän huomasi hahmon puiden välissä. Se oli sama nainen kuvasta, mutta hänen silmänsä olivat tyhjät ja kasvonsa vääristyneet.
VII – Lopullinen paljastus
Anna palasi taloon etsimään vastauksia. Hän löysi ullakolta vanhan päiväkirjan, joka kuului hänen äidilleen. Sivut kertoivat hirvittävän totuuden: Annan äiti oli kutsunut taloon pimeyden – olennon, joka pystyi antamaan ihmisille valtaa ja voimaa, mutta vain hirvittävällä hinnalla. Kun Anna oli lapsi, hänen äitinsä oli yrittänyt uhrata hänet pimeydelle, mutta oli epäonnistunut.
Nyt pimeys halusi viimeistellä sen, mikä oli aloitettu.
VIII – Loppu
Yön pimeydessä talo täyttyi kuiskauksista ja varjoista. Anna tiesi, ettei hänellä ollut enää mahdollisuutta paeta. Hän seisoi yksin olohuoneessa, kun pimeys ympäröi hänet. Seinät alkoivat sulautua toisiinsa, ja varjot liikehtivät kuin olisivat olleet eläviä.
Viimeinen asia, jonka hän näki, oli oma peilikuvansa, joka puhui hänen äänellään:
”Sinä kuuluit aina meille.”
Kun talo löydettiin viikkoja myöhemmin, se oli tyhjillään. Metsässä huhuttiin nähdyn naisen varjo, joka liikkui puiden välissä, kuiskaillen ohikulkijoiden nimiä.
