ADM/REM – Osa 1
Onko sinulla koskaan ollut tunnetta, että jokin on pielessä, mutta et pystyisi nimeämään sitä? Se on kuin ohut, näkymätön kalvo olisi vedetty todellisuuden ylle. Kaikki näyttää normaalilta, mutta jossain syvällä sisälläsi tunnet, että jokin ei ole kohdallaan. Se on hienovarainen häiriö, melkein olematon, mutta silti mahdoton sivuuttaa.
Minulle tämä tunne oli alkuun harvinainen vieras. Se tuli ja meni, useimmiten silloin, kun heräsin. Aluksi ajattelin sen olevan vain stressiä tai jotain tavallista – ehkä univelkaa tai arkipäivän murheita. Mutta viikkojen kuluessa se alkoi tuntua pysyvältä. Aivan kuin jokin olisi istunut harteillani jatkuvasti, painaen minua hitaasti, mutta varmasti. Joka aamu herätessäni olin vakuuttunut siitä, että jokin oli tapahtunut yön aikana – jokin, mitä en kyennyt muistamaan.
Ensimmäinen konkreettinen vihje tuli eräänä yönä, kun näin unen, joka jäi mieleeni selvemmin kuin mikään aiemmin. Olin tyhjässä huoneessa, joka näytti täysin valkoiselta, mutta sen valkoisuus oli oudon epätodellista. Huoneessa ei ollut ovia eikä ikkunoita, mutta silti tunsin olevani tarkkailtu. En nähnyt ketään, mutta tiesin jonkun olevan siellä. Tämä tunne sai sydämeni hakkaamaan, vaikka unessa ei tapahtunut mitään muuta. Heräsin äkisti, sydän jyskyttäen, ja ensimmäistä kertaa tunsin aidosti pelkoa.
Seuraavana päivänä en voinut keskittyä mihinkään. Tunne tarkkailusta oli jäänyt jäljelle. Aloin miettiä, oliko kyse vain ylikuormittuneista aivoista vai oliko jotain todellista. Yritin puhua siitä ystävälleni, mutta hän vain nauroi ja sanoi minun tarvitsevan parempaa unta. Päätin, että oli aika alkaa seurata uniani tarkemmin.
ADM/REM – Osa 2
Unipäiväkirjan pitäminen vaikutti aluksi hyvältä idealta. Ostin kauniin muistikirjan ja päätin, että joka aamu kirjoittaisin ylös kaiken, mitä muistin unistani. Ensimmäiset päivät olivat kuitenkin pettymyksiä. Muistot unista olivat epämääräisiä, hämärtyneitä kuvien ja tuntemusten sirpaleita, jotka haihtuivat, kun yritin tarttua niihin. Muistiinpanoni olivat yksinkertaisia ja hajanaisia: ”Sininen valo.” ”Tuntematon hahmo.” ”Tunne, että olen yksin.”
Mutta kolmannen yön jälkeen asiat alkoivat muuttua. Heräsin kesken unen, joka oli ollut niin elävä, että se sai ihoni kananlihalle. Siinä seisoin keskellä pimeää metsää. Puut kohosivat yläpuolellani kuin valtavat, uhkaavat varjot, ja ilma tuntui raskaalta. Minua ympäröi hiljaisuus, niin syvä, että se sai korvani soimaan. Tunsin jonkin olevan lähellä. Jokainen lihakseni jännittyi, ja pelko hiipi sisälleni kuin kylmä käsi.
Kirjoitin ylös kaiken, mitä muistin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olin onnistunut tallentamaan yksityiskohtia unestani. Yksin se ei olisi ollut erityisen merkittävää, mutta seuraavana yönä näin saman unen. Metsä. Pimeys. Se, mikä tarkkaili minua varjojen takaa. Tällä kertaa uni jatkui pidempään, ja kun heräsin, sydämeni hakkasi vielä kauan sen jälkeen.
Päivisin aloin tuntea, että uneni seurasivat minua todellisuuteen. Metsän painostava hiljaisuus ei ollut kadonnut herättyäni – se leijaili ympärilläni, missä ikinä meninkin. Ystäväni ja perheeni huomasivat, että olin muuttunut. Olin vähemmän läsnä, poissaoleva. ”Oletko kunnossa?” he kysyivät. Nyökkäsin aina, mutta sisälläni tiesin, että jokin oli muuttunut.
Eräänä yönä päätin, että minun täytyy tietää enemmän. Mitä nämä unet yrittivät kertoa minulle? Latain sovelluksen, joka seurasi unisyklini eri vaiheita ja tallensi kaikki äänet, jotka kuuluisivat yöllä. Tiesin, että jotain oli pielessä, ja olin valmis selvittämään sen.
ADM/REM – Osa 3
Ensimmäinen yö uniseurantalaitteen kanssa ei tuottanut mitään erikoista. Data näytti tavanomaiselta, eikä tallenteissa kuulunut mitään kummallista. Pettyneenä päätin kokeilla uudelleen seuraavana yönä. Tällä kertaa asetuin nukkumaan päättäväisesti – halusin vastauksia, vaikka se tarkoittaisi kohtaamista tuntemattoman kanssa.
Kun heräsin aamulla, tunsin oloni erilaiseksi. En ollut levännyt, mutta en ollut myöskään täysin hereillä. Avasin sovelluksen ja huomasin, että laite oli tallentanut jotain. Hengitykseni kiihtyi, kun painoin toistonappia. Aluksi kuulin vain omaa tasaista hengitystäni ja satunnaista peiton kahinaa. Mutta sitten kuului ääni – hiljainen, särisevä, kuin joku olisi kuiskannut sähköiseen mikrofoniin. Ääni ei ollut selvä, mutta sanat… ne tuntuivat kohdistuvan minuun.
”Sinä näet meidät. Me näemme sinut.”
Käteni tärisivät, kun suljin sovelluksen. Oliko tämä jokin virhe? Jokin tekninen häiriö? Yritin vakuuttaa itselleni, että näin oli, mutta sisimmässäni tiesin totuuden. Tämä ei ollut tavallinen uni, eikä laite tallentanut mitään sattumalta.
Seuraavana yönä päätin, että tarvitsin enemmän todisteita. Asetin laitteen päälle uudelleen ja yritin pysyä hereillä niin pitkään kuin mahdollista. Lopulta uni kuitenkin vei minut mukanaan. Tällä kertaa uneni oli vielä elävämpi kuin aiemmin. Olin jälleen metsän keskellä, mutta nyt tunsin sen olevan lähempänä. Puiden varjoissa liikkui jotain – hahmoja, jotka eivät olleet täysin ihmismäisiä. Ne tarkkailivat minua. Tunsin niiden silmät ihollani.
Heräsin hikisenä, sydän jyskyttäen. Katsoin heti laitteeseen. Tallenteita oli useita. Painaessani toistoon kuulin taas sen särisevän äänen. Tällä kertaa se oli voimakkaampi, selkeämpi:
”Me odotamme sinua.”
Sydämeni pysähtyi hetkeksi. Tämä ei ollut enää unta, eikä kyse ollut vain teknologiasta. Olin astunut syvemmälle johonkin, mitä en ymmärtänyt. Tunsin, että olin rikkonut jonkin rajan – sellaisen, jota ei olisi pitänyt ylittää.
ADM/REM – Osa 4
Kun heräsin seuraavana aamuna, maailmani tuntui erilaiselta. Ei pelkästään siksi, että olin kuullut nuo sanat tallenteelta, vaan siksi, että jotain ympärilläni oli muuttunut. En pystynyt sanomaan tarkalleen mitä, mutta kotini, joka oli aina ollut turvasatamani, tuntui nyt vieraalta. Seinät näyttivät kalpeammilta, varjot syvemmiltä, ja kaikki ympärilläni tuntui kuiskaavan jotakin, mitä en ymmärtänyt.
Päätin, että tarvitsin vastauksia. Tähän asti olin ollut passiivinen tarkkailija, mutta en enää. Käytin tunteja internetissä tutkien unisyklien toimintoja, unihalvauksia, jopa paranormaaleja ilmiöitä. Löysin useita keskustelupalstoja, joissa ihmiset kertoivat samanlaisista kokemuksista – unista, joissa joku tarkkaili heitä, ja heräämisistä, joissa heidän ympärillään oli jokin tuntematon läsnäolo. Yksi termi toistui useaan otteeseen: ADM/REM.
En ollut koskaan kuullut siitä aiemmin. Termi vaikutti liittyvän syvään univaiheeseen, joka ylittää normaalin REM-unen. Artikkelien mukaan ADM/REM ei ollut pelkästään unta – se oli tila, jossa ihminen oli tietoinen, mutta samalla alttiina jollekin toiselle ulottuvuudelle. Se oli tila, jossa rajat unen ja todellisuuden välillä hämärtyivät.
Eräänä keskustelupalstalla joku oli jakanut ohjeet, kuinka ADM/REM-tilaan voisi päästä tietoisesti. Ohjeet olivat yksityiskohtaiset ja hieman pelottavat: luoda täydellinen hiljaisuus, pitää silmät suljettuina juuri oikeassa kohdassa REM-vaihetta, ja ennen kaikkea, olla pelkäämättä. ”Jos pelkäät, ne huomaavat sen,” ohjeessa luki.
Koko kehoani kylmäsi, mutta päätin kokeilla. Minun täytyi tietää, mitä nämä unet olivat, ja mikä tarkkaili minua.
Samana iltana valmistauduin huolellisesti. Sammutin kaikki valot ja äänet kodissani. Peitin kellot ja varmistin, ettei mikään häiritsisi minua. Kun lopulta asetuin sänkyyn, tunsin sydämeni hakkaavan. Mitä ikinä tapahtuisi, olin valmis kohtaamaan sen.
Yöllä kaikki tapahtui nopeammin kuin olin kuvitellut. Suljin silmäni ja laskin hengitykseni hitaasti, aivan kuten ohjeissa neuvottiin. Tunsin, kuinka kehoni alkoi rentoutua, mutta mieleni pysyi hereillä. Yhtäkkiä kuulin sen. Särisevän äänen. En ollut vielä unessa, mutta ääni kuului jo.
”Me näemme sinut.”
Järkytyin niin, että melkein avasin silmäni, mutta pakotin itseni pysymään paikallani. Särinä voimistui, ja tunsin, kuinka huone täyttyi raskaasta, näkymättömästä energiasta. Sitten tunsin sen – kylmän kosketuksen, joka liikkui hitaasti käsivarttani pitkin.
”Älä pelkää,” ääni sanoi. Se ei kuulostanut käskyltä. Se kuulosti varoitukselta.
ADM/REM – Osa 5
Kylmä kosketus ei ollut pelkkä tunne – se oli todellista, kuin joku olisi vetänyt sormenpäitään ihollani. Yritin keskittyä hengitykseeni ja muistaa ohjeet. Älä pelkää. Älä pelkää. Mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen lihakseni jännittyi, ja tunsin, kuinka sydämeni yritti hakata ulos rinnastani.
Särinä ympärilläni voimistui, kunnes siitä tuli melkein sietämätöntä. Ääni alkoi hahmottua sanoiksi, mutta ne olivat vieraita, kieltä, jota en ymmärtänyt. Vaikka sanat eivät olleet selkeitä, niiden merkitys oli ilmiselvä: minä olin tarkkailun kohde. Tämä ei ollut sattumaa. Tämä oli kutsu, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin vastata.
Sitten kaikki pysähtyi. Äänet katosivat, ja huone ympärilläni oli äkkiä täysin hiljainen. Tunsin olevani täysin yksin, mutta tiesin, ettei se ollut totta. Jokin muu oli kanssani, näkymätön mutta läsnä.
”Sinä olet valmis.”
Ääni ei tullut särisevästä tyhjyydestä, vaan suoraan pääni sisältä. Se oli selkeä, matala, ja tuntui värisevän läpi jokaisen hermosoluni. Tunsin, kuinka jokin veti minua – ei fyysisesti, vaan syvemmälle uneen, tai johonkin unen kaltaiseen tilaan. Oli kuin kehoni olisi jäänyt taakse, mutta mieleni kulki eteenpäin, läpi pimeyden, joka oli sakeaa ja tukahduttavaa.
Kun avasin ”silmät” – vaikka en ollut varma, olinko enää kehossani – seisoin keskellä jotain, mikä ei ollut täysin maailmaamme. Se muistutti unieni metsää, mutta kaikki oli vääristynyttä. Puut olivat korkeampia ja kaarevampia, aivan kuin ne olisivat venyneet kohti taivasta, joka hehkui himmeän harmaana. Ilma oli raskasta hengittää, ja jokainen askel kaikui kuin ääni tyhjyydessä.
Tunsin sen taas – tarkkailun. En nähnyt mitään liikkuvaa, mutta jokin katseli minua. Ei yhdestä suunnasta, vaan kaikkialta. Se ympäröi minua, sisälsi minut. Sitten näin ne: hahmot. Ne eivät olleet ihmisiä, eivätkä ne olleet myöskään eläimiä. Niiden muodot olivat epävakaat, aivan kuin ne olisivat olleet keitettyä pimeyttä, joka kiehui ja väreili.
”Sinä olet valmis,” ääni toisti, ja tunsin, kuinka hahmot lähestyivät minua.
Kun havahduin, olin jälleen sängyssäni. Kaikki oli hiljaista ja pimeää, mutta kehoni tuntui painavalta, aivan kuin olisin ollut hereillä koko yön. Katsoin kelloa: 3:33. Aivan kuten ennenkin. Käteni tärisivät, kun nostin unenseurantalaitteen. Tallenteita oli vain yksi, mutta kun avasin sen, näytölle ilmestyi teksti, jota en ollut koskaan aiemmin nähnyt:
”Tämä on alku. Älä herää.”
Koko kehoni jähmettyi, ja pudotin laitteen lattialle. Pystyin kuulemaan oman hengitykseni, joka kaikui huoneessa liian kovana.
ADM/REM – Osa 6
Istuin sängylläni pimeydessä, pelon sykkiessä rintakehässäni. Älä herää. Sanat toistuivat mielessäni kuin kaiku, mutta en voinut käsittää, mitä ne tarkoittivat. Olinko edelleen unessa? Oliko tämä todellisuutta? Tunsin, että rajat näiden kahden välillä olivat alkaneet hämärtyä.
Huone oli liian hiljainen. Tavanomainen talon narina ja ulkona liikkuvien autojen äänet puuttuivat täysin. Nousin varovasti seisomaan ja hapuilin valokatkaisijaa. Kun painoin sitä, mitään ei tapahtunut. Valot pysyivät sammuksissa. Kurkistin ulos ikkunasta, mutta siellä ei ollut mitään. Ei katuvaloja, ei taloja – vain loputon pimeys.
Yritin rauhoittaa itseäni. Tämä on unta. Minun täytyy vain herätä. Mutta ääni, joka oli puhunut minulle aikaisemmin, vastasi heti ajatuksiini.
”Sinä olet jo hereillä.”
Käännyin nopeasti ympäri, mutta huoneessa ei ollut ketään. Sydämeni jyskytti rinnassani, ja tunsin, kuinka kylmä hiki valui otsaltani. Sitten huomasin jotain outoa. Yöpöydälläni oleva muistikirja, johon olin kirjoittanut uniani, oli auki. Sivulla oli tekstiä, jota en ollut itse kirjoittanut.
”Muista: metsä on vain alku. He odottavat syvemmällä.”
En voinut uskoa silmiäni. Jokainen sana oli kirjoitettu siistillä, käsin kirjoitetulla tekstillä, mutta se ei ollut minun käsialaani. Otin muistikirjan käteeni ja selasin sivuja. Jokaisella tyhjällä sivulla oli samanlaisia viestejä:
”Älä katso taakse.”
”Kun kuulet heidän nimensä, älä vastaa.”
”Sinua tarvitaan. Älä pysähdy.”
Viimeinen viesti oli erilainen. Se oli kirjoitettu suurella, tummemmalla käsialalla, joka näytti lähes painetulta:
”Me olemme jo täällä.”
Samassa tunsin, kuinka huoneen lämpötila putosi dramaattisesti. Hengitykseni höyrystyi, ja pimeyden keskeltä alkoi kuulua ääntä. Se oli kuin särisevä radiotaajuus, mutta sen seasta alkoi erottua sanoja. Kuiskauksia. Ne olivat vieraita, mutta silti jollain tapaa tuttuja. Kuin joku puhuisi suoraan alitajunnalleni.
”Sinä valitsit tämän. Sinä kuulut tänne.”
Olin lamaantunut, mutta samalla tunsin, että tämä ei voinut enää jatkua. Tiesin, että minun oli kohdattava nämä hahmot, nämä olennot, jotka olivat tunkeutuneet unimaailmaani ja nyt ulottuneet todellisuuteeni. Mutta samalla tiesin, että jos kohtaisin ne, en välttämättä palaisi enää takaisin.
”Tule metsästä. Syvemmälle.”
Ääni kaikui yhä voimakkaammin, ja lopulta en pystynyt enää vastustamaan. Tuntui kuin näkymättömät kädet olisivat ohjanneet minua ulos makuuhuoneesta. Kävelin pimeän talon halki kuin unessa. Kun avasin ulko-oven, metsä odotti minua. Ei katuja, ei naapurustoa – vain loputon, musta metsä, joka näytti samaan aikaan kutsuvalta ja tuhoavalta.
Astuin sisään.
ADM/REM – Osa 7
Metsä ympäröi minut välittömästi. Ilma oli raskasta ja kylmää, ja jokainen askel tuntui kaikumisena maassa, aivan kuin maa olisi ollut ontto. Puiden latvat ulottuivat korkeuksiin, joita ei voinut nähdä, ja oksat kaartuivat yläpuolellani muodostaen tiheän, mustan katoksen. Vaikka pimeys ympärilläni oli syvää, tiesin tarkalleen mihin suuntaan minun täytyi mennä. En tiennyt, miten, mutta jokin voima johdatti minua eteenpäin.
Hahmot ilmestyivät vähitellen. Ne eivät astuneet esiin pimeydestä; ne vain olivat siellä, yhtäkkiä. Ensimmäisen huomasin aivan näkökenttäni reunalla – pitkä, hoikka hahmo, jonka ääriviivat värähtelivät. Kun käänsin katseeni siihen, se ei liikkunut, mutta tunsin sen tarkkailevan minua.
Jatkoin matkaa, ja niitä ilmestyi lisää. Ne muodostivat puolikkaan ympyrän ympärilleni, liikkuen hiljaa mukana. Jokainen askel vei minut syvemmälle metsään, syvemmälle johonkin, joka tuntui mahdottomalta. Maa alkoi muuttua. Se ei ollut enää kiveä tai maata, vaan jotain pehmeää ja tahmeaa, joka tarttui kenkiini jokaisella askeleella.
Sitten ääni puhui taas. Se ei tullut enää sisältäni tai ympäriltäni. Se oli kaikkialla: metsässä, ilmassa, jopa minussa.
”Sinä olet saapunut. On aika nähdä.”
Valo ilmestyi äkisti edelleni – himmeä, epäselvä, mutta vastustamaton. Se leijui puiden välissä ja näytti olevan sekä äärettömän kaukana että aivan nenäni edessä. Otin askelen sitä kohti, ja samassa maa katosi altani.
En pudonnut, mutta en myöskään seisonut. Olin tyhjyydessä. Hahmot ympärilläni katosivat, mutta tunsin niiden läsnäolon edelleen. Valo edessäni alkoi muuttua. Se sykki ja väreili, kunnes se jakautui. Nyt edessäni oli neljä hahmoa. Jokainen heistä oli kuin varjo, mutta heillä oli silmät, jotka hohtivat kylmää, sinistä valoa.
”Sinä olet viimeinen pala,” yksi hahmoista sanoi. Sen ääni oli matala ja kaikui läpi koko olemukseni. ”Olemme odottaneet sinua. Nyt voit liittyä meihin.”
”Keitä te olette?” kysyin, mutta ääneni kuulosti oudon vaimealta.
”Me olemme unet. Me olemme niiden lähde. Sinä olet ollut osa meitä aina.”
Hahmot alkoivat lähestyä, ja valo heidän ympärillään kasvoi kirkkaammaksi. Tunsin oloni oudoksi – ei pelkästään pelokkaaksi, vaan myös oudosti helpottuneeksi. Oli kuin olisin löytänyt jotain, mitä olin etsinyt koko elämäni, vaikka en tiennyt sitä itse.
Kun hahmot saavuttivat minut, kaikki pysähtyi. Ei ääntä, ei valoa, ei aikaa. Vain tyhjyys, jossa tunsin heidän olevan osa minua – ja minä olin osa heitä.
Kun heräsin, makasin taas omassa sängyssäni. Kello näytti 3:33, aivan kuten aina. Mutta jokin oli muuttunut. Tunsin sen heti. Kun katsoin peiliin, silmäni hohtivat heikosti – aivan kuin ne valot metsässä.
”Sinä olet valmis,” ääni kuiskasi pääni sisällä, ja tiesin, että elämäni ei olisi koskaan enää entisellään.
