Osa 1: Kutsumattomat vieraat
Tuuli vinkui kuin haavoittunut eläin, kun neljä ystävystä kulki kohti syrjäistä mökkiä. He olivat lähteneet viikonlopuksi metsään rentoutumaan, mutta jo matkan alussa tunnelmassa oli ollut jotain väärää. Metsä tuntui elävältä, sen varjot liikahtelivat aivan kuin joku olisi tarkkaillut heitä puiden lomasta.
”Melkein perillä,” huusi Aleksi, joka käveli joukon edellä. Mökki oli hänen vanhempiensa omistama, mutta kukaan ei ollut käynyt siellä vuosikymmeniin. Hän oli saanut idean, että olisi hauskaa viettää ilta syrjässä kaikesta, ilman puhelimia tai yhteyksiä ulkomaailmaan.
Kun he saapuivat mökille, aurinko oli jo laskenut, ja hämärä hiipi metsän yli. Rakennus oli vanha ja rapistunut, mutta se seisoi yhä tukevasti paikallaan. Sen ikkunat olivat pimeitä, ja ovessa roikkui vanha lukko. Aleksi väänsi lukon auki ja työnsi oven narahtaen auki.
”Helvetin kylmä täällä,” mutisi Mika, toinen ystävistä, kun he astuivat sisään. Sisätilat olivat kosteita ja ummehtuneita, ja seinillä oli vanhoja eläinten kallojen jäänteitä, joita Aleksi väitti isoisänsä koristeiksi. He sytyttivät kynttilöitä ja alkoivat tehdä tulta kamiinaan.
Mutta kun tuli leimahti, heidän ympärillään tuntui, kuin ilma olisi muuttunut. Huoneen lämpö ei noussut, vaan kylmyys tuntui syövän sitä. Ja silloin he kuulivat sen ensimmäisen kerran – hiljaisen, nyyhkyttävän äänen, joka tuntui tulevan lattian alta.
Osa 2: Totuus lattialautojen alla
”Aleksi, sanoitko, että täällä on hiiriä?” kysyi Sanna, joka oli koko joukon skeptikko. Hänen äänensä kuitenkin vapisi hieman.
”Tuskin hiiret kuulostavat itkeviltä,” Aleksi vastasi, yrittäen pitää äänen rauhallisena. Heidän kaikkien katseet kohdistuivat lattiaan. Se oli vanhaa puuta, ja osa laudoista oli murtunut ja vääntynyt ajan saatossa.
”Mitä jos vain tarkistetaan?” ehdotti Mika ja nappasi kirveen, joka roikkui seinällä. Hän alkoi repiä lautoja, ja jokainen isku kaiutti huoneessa outoa kaikua, joka tuntui tulevan syvältä maan uumenista. Kun viimeinen lauta murtui, he näkivät sen.
Lattian alla oli kammio. Ei kellari, vaan kapea, synkkä tila, joka näytti jatkuvan syvälle maan alle. Sen seinillä oli vanhoja, ruosteisia ketjuja, ja lattialla lojui jotain, mikä näytti eläimen raadolta. Mutta kun he katsoivat tarkemmin, he tajusivat, ettei se ollut eläin. Se oli jotain muuta.
Oli mahdotonta sanoa, mitä olento oli joskus ollut. Sen luut olivat vääristyneet, ja sen iho oli kuin palanut paperi. Mutta kaikista hirveintä olivat sen silmät – ne olivat vielä elossa. Ne tuijottivat suoraan Mikaa, joka perääntyi ja pudotti kirveen.
Silloin huuto alkoi. Se oli sydäntä särkevä, epäinhimillinen ääni, joka tuntui tulevan kaikkialta ympäriltä. He yrittivät paeta, mutta mökin ovi oli sulkeutunut itsestään, eikä se liikkunut, vaikka he kuinka yrittivät riuhtoa sitä.
Osa 3: Metsän sydän
Olento nousi hitaasti lattian alta, sen ruumis natisi ja repesi jokaisesta liikkeestä. Mika oli liian kauhuissaan liikkumaan, ja olento tarttui häntä kaulasta. Yhdellä liikkeellä se repi hänen kurkkunsa auki, ja verta roiskui seinille kuin vanha, pölyinen maali. Sanna huusi, mutta hänen äänensä katkesi, kun olennon katse kääntyi häneen.
”Se on rangaistus,” Aleksi kuiskasi. Hän oli polvillaan lattialla, kasvot valkoisina. ”Isoisä kertoi… hän kertoi minulle. Metsä ei anna anteeksi, jos sen rauhaa häiritään.”
Olento liikkui hitaasti mutta määrätietoisesti, sen kasvot vääntyivät virneeseen, joka paljasti hampaat, jotka näyttivät enemmän veitsiltä kuin ihmiseltä. Sanna yritti juosta, mutta olento heitti hänet yhdellä liikkeellä seinää vasten. Hänen päänsä osui, ja hän lyyhistyi maahan liikkumattomana.
Aleksi ja Elina olivat viimeiset jäljellä. Aleksi mutisi itsekseen, aivan kuin hän olisi yrittänyt muistella jotakin loitsua tai rukousta. Elina katsoi häntä järkyttyneenä. ”Mitä sinä teit? Miksi tämä tapahtuu?”
Aleksi ei vastannut. Hän nousi hitaasti ja kääntyi olentoa kohti. ”Tämä oli minun virheeni,” hän sanoi. ”Vain minun.”
Olento ei epäröinyt. Se tarttui Aleksin rintaan ja repi sen auki paljain käsin. Veri ja sisäelimet valuivat lattialle, kun Aleksi kaatui maahan. Mutta Elina ei jäänyt katsomaan. Hän tarttui kirveeseen, joka oli pudonnut lattialle, ja iski sen olennon päähän.
Se ei pysähtynyt.
Olento kääntyi hitaasti häntä kohti, ja Elina tunsi kylmän kouraisun selässään. Hänen näkökenttänsä sumeni, ja viimeinen asia, jonka hän näki, oli mökin lattian alla oleva kammio. Sen syvyyksissä liikkui enemmän olentoja – kymmeniä, satoja – ja jokainen niistä nousi hitaasti esiin.
Loppu
Kun poliisi löysi mökin kolme viikkoa myöhemmin, kaikki neljä ruumista olivat raadeltuina ja levitettyinä ympäriinsä kuin jonkin seremonian jäljiltä. Kukaan ei pystynyt selittämään, mitä heille oli tapahtunut. Mökin lattian alla oleva tila oli kadonnut, aivan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Mutta metsä pysyi hiljaisena, ja ne, jotka eksyivät sinne, eivät koskaan palanneet. Metsän sydän oli ottanut omansa.
