Osa 1: Yökylään
13-vuotias Sofia ei ollut koskaan ollut yökylässä ennen kuin hänet kutsuttiin ystävänsä Linnean luo. Linnea oli uusi tyttö koulussa, hiljainen ja ujohko, mutta Sofia oli iloinen saadessaan uuden ystävän. Linnean vanhemmat olivat jopa soittaneet ja varmistaneet, että Sofian vanhemmat olivat hyväksyneet kutsun. Puhelimessa he olivat kuulostaneet ystävällisiltä ja huomaavaisilta.
Kun perjantai-iltapäivä koitti, Linnean perhe haki Sofian heidän suurella, vanhalla autollaan. Linnea istui takapenkillä ja hymyili Sofialle. ”Tämä on kivaa,” hän sanoi. Hänen vanhempansa tervehtivät Sofiaa lämpimästi. ”Me olemme niin iloisia, että saamme vieraan. Linnea ei usein tuo ketään kotiin,” Linnean äiti sanoi leveästi hymyillen.
Matka kesti kauemmin kuin Sofia oli odottanut. He ajoivat pitkälle kaupungin ulkopuolelle, metsän keskelle, missä puut muuttuivat yhä tiheämmiksi ja korkeammiksi. Linnean koti ei ollut tavallinen talo, vaan vanha, kaksikerroksinen kartano, jonka maali oli osittain rapistunut. Siinä oli kuitenkin jotain kaunista ja samalla uhkaavaa.
”Olemmeko perillä?” Sofia kysyi varovasti, kun auto pysähtyi. Linnean äiti kääntyi ympäri ja hymyili. ”Kyllä, rakas. Tämä on kotimme. Tule, meillä on ihanaa ruokaa odottamassa.”
Osa 2: Oudot tavat
Illallinen oli yllättävän tavallinen – pastaa ja salaattia. Linnean vanhemmat olivat edelleen ystävällisiä, mutta heidän hymynsä eivät tuntuneet katoavan missään vaiheessa. Se alkoi tuntua Sofiasta oudon pakotetulta. Kun Linnean isä nosti lasinsa ja sanoi: ”Kiitämme ilta-ateriasta ja siitä, että saamme uuden vieraan,” hänen äänensä kaikui oudon syvänä.
Sofia katsoi Linneaa, mutta tämä vain hymyili vaivaantuneesti ja nyökkäsi. ”Kiitos,” Sofia mutisi epäröiden. Hän ei ollut varma, oliko se joku heidän perheensä tapa, mutta se tuntui oudolta. Illallisen jälkeen Linnean äiti otti esiin kynttilöitä ja asetteli niitä ympäri taloa.
”Meillä on tapana sytyttää kynttilät ennen yötä. Se tuo meille rauhaa,” Linnean äiti sanoi, mutta hänen äänessään oli jotain jäätävää.
Kun Sofia ja Linnea menivät Linnean huoneeseen, Sofia ei voinut olla kysymättä: ”Onko kynttilöiden sytyttäminen jokin perheesi juttu? Se tuntuu vähän erikoiselta.”
Linnea katsoi häntä pitkään, aivan kuin pohtien, mitä voisi sanoa. ”Se on… heidän tapansa. Älä mieti sitä liikaa. He ovat vain tarkkoja asioista.”
Osa 3: Yön varjot
Keskellä yötä Sofia heräsi outoon ääneen. Se oli muminaa, joka kantautui jostain alakerrasta. Hän nousi sängystä ja huomasi, että Linnea oli poissa. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän avasi makuuhuoneen oven ja vilkaisi käytävälle.
Kynttilät paloivat yhä, ja niiden lepattava valo loi pelottavia varjoja seinille. Ääni kuului selvästi alakerrasta. Sofia epäröi, mutta lähti varovasti kävelemään portaita kohti.
Kun hän saapui alakertaan, hän näki Linnean seisomassa suuressa olohuoneessa. Hänen vanhempansa ja joukko muita aikuisia seisoivat ympyrässä. Kaikilla oli yllään tummat kaavut, ja heidän kasvojaan peittivät naamiot, joissa oli pitkät, terävät nenät. Heidän edessään oli suuri, kivinen alttari, joka oli koristeltu vanhoilla kaiverruksilla. Sen keskellä oli veitsi ja jotain, mikä näytti eläimen kallolta.
Linnea katsoi suoraan Sofiaan, hänen kasvonsa ilmeettöminä. ”Mitä sinä teet täällä?” hän kysyi hiljaa.
Sofia ei voinut vastata. Hän tuijotti pelokkaana, kun Linnean vanhemmat kääntyivät häntä kohti. ”Vieras on hereillä,” Linnean isä sanoi syvällä, metallisella äänellä.
Yhtäkkiä kaikki katseet kääntyivät Sofiaan. Hän tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen selkäänsä pitkin. ”Minä vain… etsin Linneaa,” hän sopersi.
Linnean äiti astui lähemmäs, ja hänen hymynsä ei ollut enää lämmin. ”Ei hätää, rakas. Sinä olet nyt osa meitä.”
Osa 4: Pako
Ennen kuin Sofia ehti reagoida, Linnean isä tarttui häntä käsivarresta. ”Sinun ei olisi pitänyt tulla alas,” hän sanoi kylmästi. Sofia yritti rimpuilla, mutta miehen ote oli rautainen.
Linnea seisoi hiljaa paikallaan, mutta hänen silmissään oli surua. ”Minun olisi pitänyt kertoa sinulle,” hän kuiskasi. ”Tämä on osa perheeni tapaa. Meillä on vieraita vain yhdestä syystä.”
Sofia tajusi, että hän ei pääsisi ulos ilman taistelua. Hän potkaisi Linnean isää kovaa polveen, ja kun ote hellitti, hän syöksyi juoksuun. Hän ryntäsi ulos olohuoneesta ja takaisin käytävään. Hänen sydämensä hakkasi, ja hän kuuli, kuinka kaapuihin pukeutuneet ihmiset seurasivat häntä.
Hän löysi ulko-oven ja repi sen auki. Metsä ulkona oli pimeä ja täynnä varjoja, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi niin nopeasti kuin pystyi, oksat raapien hänen kasvojaan ja käsiään. Hän ei pysähtynyt ennen kuin oli niin kaukana, että hänen hengityksensä oli polttavaa, eikä takaa-ajajia enää näkynyt.
Osa 5: Totuus paljastuu
Sofia pääsi lopulta poliisin luo ja kertoi kaiken. Poliisi etsi Linnean talon, mutta kun he saapuivat paikalle, kartano oli täysin tyhjä. Ei kynttilöitä, ei kaapuja, ei merkkiäkään kultista. Linnean perhe oli kadonnut jälkiä jättämättä.
Vuosia myöhemmin Sofia yritti unohtaa tapahtumat, mutta hän ei koskaan päässyt täysin eroon siitä illasta. Aina välillä hän heräsi keskellä yötä tunteeseen, että joku katseli häntä – ja joskus hän tunsi sen kylmän käden, joka kerran oli tarttunut häneen, aivan kuin se olisi yhä jäljillä.
