Osa 1: Kutsu
Elina istui autossaan keskellä pimeää maantietä, joka kiemurteli syvälle metsien halki. Hän oli matkalla ystävänsä Annan luo, joka oli muuttanut hiljattain uuteen kotiin. Anna oli ollut salaperäinen muuton syistä ja kertonut vain, että kyseessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus asua paikassa, jota ei löytynyt kartoista. Elina oli pitänyt sitä outona, mutta Annan innostus oli saanut hänet vakuuttuneeksi, että matka olisi sen arvoinen.
Metsä tiivistyi molemmin puolin tietä, ja ainoa valo tuli hänen auton ajovaloistaan. Hän vilkaisi navigaattoria, mutta se näytti vain tyhjää. ”Ei signaalia,” hän mutisi. Anna oli lähettänyt hänelle vanhan kartan, jonka mukaan hänen piti ajaa, kunnes hän näkisi tienviitan, jossa luki ”Kivala”. Elina ei ollut koskaan kuullutkaan sellaisesta paikasta, mutta ajatteli sen olevan vain pieni kylä.
Kun hän vihdoin näki tienviitan, se oli ruosteinen ja osittain kaatunut. Siinä oli silti selvästi teksti: Kivala – 2 km. Hän käänsi autonsa pienelle, kapealle tielle, joka hädin tuskin näytti sopivalta ajamiseen. Metsä tuntui ahdistavan tiiviiltä, oksat raapivat auton kylkiä, ja hänen radiostaan kuului vain kohinaa.
Lopulta hän saapui aukiolle, jossa seisoi ränsistyneen näköisiä taloja. Niiden ikkunat olivat pimeitä, ja paikka vaikutti hylätyltä. Elina vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei näkynyt. Hän veti kännykän esiin, mutta siinä ei ollut signaalia. ”Tämä ei voi olla oikea paikka,” hän ajatteli, mutta päätti astua ulos autosta ja katsoa ympärilleen.
Kun hän sulki auton oven, hän kuuli askeleita takanaan. Kääntyessään hän ei nähnyt ketään, mutta ilma tuntui raskaalta, aivan kuin joku olisi katsellut häntä.
Osa 2: Kaupunki herää
Elina käveli kohti ensimmäistä taloa. Ovi oli auki, mutta sisällä oli pimeää. Hän astui varovasti kynnyksen yli ja tunsi, kuinka lattialankut narisivat jalkojensa alla. Talo näytti olleen tyhjillään vuosikymmeniä; huonekalut olivat pölyisiä, ja katosta roikkui hämähäkinseittejä. Hän huusi Annan nimeä, mutta sai vastaukseksi vain oman äänensä kaiun.
Kun hän kääntyi takaisin ovelle, hän huomasi jotain. Talon ulkopuolella, aivan pihan reunassa, seisoi hahmo. Se oli pitkä ja liikkumaton, aivan kuin se olisi tarkkaillut häntä. Elina jäi tuijottamaan sitä, mutta kun hän räpäytti silmiään, hahmo oli kadonnut.
Hänen sisällään kasvoi epämiellyttävä tunne. Hän astui ulos talosta ja huomasi, että aukio ei ollut enää tyhjä. Ympärillä olevien talojen ikkunoissa näkyi valoa, ja jostain kuului kaukaista laulua. Hän nielaisi ja tunsi, kuinka kylmä hiki valui selkäänsä pitkin.
”Oletteko te täällä?” hän huusi, mutta ei saanut vastausta.
Kun hän yritti palata autolleen, se oli poissa. Sen tilalla oli vain tyhjä kohta maassa, aivan kuin auto ei olisi koskaan ollut siellä. Hän perääntyi kauemmas, mutta silloin hän tunsi kosketuksen olkapäällään.
Kun hän kääntyi, hänen edessään seisoi nainen – Annan näköinen, mutta jotain oli pielessä. Naisen iho oli kalpea, ja hänen silmänsä tuntuivat liian suurilta. ”Elina,” hän sanoi, mutta hänen äänensä oli kumea, aivan kuin se olisi tullut syvältä kaivosta.
”Anna?” Elina kysyi epävarmasti. Nainen ei vastannut, mutta tarttui hänen käteensä ja lähti kävelemään, vetäen häntä kohti kylän keskustaa.
Osa 3: Kadonneiden kaupunki
Keskustassa oli aukio, ja sen keskellä seisoi suuri, kivinen pylväs. Sen ympärillä oli ihmisiä – tai ainakin jotain, mikä näytti ihmisiltä. He liikkuivat nykivästi, ja heidän kasvonsa olivat kuin naamiot, ilmeettömät ja oudon sileät. Anna vei Elinan keskelle aukiota ja viittasi häntä katsomaan pylvästä.
Pylvään pinnassa oli nimiä. Elina huomasi kauhukseen, että yksi nimistä oli hänen omansa. ”Mitä tämä tarkoittaa?” hän kysyi, mutta Anna ei vastannut. Sen sijaan hän otti askelen taaksepäin, ja ihmiset aukiolla alkoivat liikkua lähemmäs.
Heidän liikkeensä olivat kuin unessa, mutta heidän katseensa oli jäätävä. Elina perääntyi, mutta pylväs takanaan esti häntä pakenemasta. ”Mitä te haluatte minusta?” hän huusi, mutta kukaan ei vastannut.
Yhtäkkiä laulaminen lakkasi, ja kylä ympärillä muuttui pimeäksi. Ihmiset katosivat varjoihin, ja Elina jäi yksin aukiolle. Hän yritti juosta, mutta jokainen suunta johti takaisin samaan paikkaan. Hän huusi Annan nimeä, mutta kukaan ei vastannut.
Kun hän katsoi pylvästä uudelleen, hänen nimensä oli kadonnut. Sen tilalle oli ilmestynyt toinen teksti:
”Tervetuloa kotiin.”
Elina ei enää koskaan palannut kyläänsä. Eikä kukaan, joka eksyi Kivalaan, tehnyt niin. Kaupunki heräsi vain kutsutuille – niille, jotka eivät koskaan osanneet lähteä.
Loppu
