Nelli paiskasi ulko-oven auki ja juoksi kohti kotinsa lähellä olevaa metsää. Häntä raivostutti vanhempiensa kännissä tappeleminen, eikä hän todellakaan karannut ensimmäistä kertaa kotoaan. Nelli oli ottanut vain isoveljensä pilottitakin ulkovaatteiksi ja juossut pois. Kotoa päin kuului huutoa ja oven paiskomista. Nellin näkökenttää sumensi kuumat kyyneleet. Hän oli täydellisen raivostunut koko taisteluntäyteiseen elämäänsä. Hän juoksi syvemmälle metsään, syvemmälle ja syvemmälle.
Kun Nellin raivo laantui muutaman minuutin päästä, hän huomasi olevansa hiestä märkä, hänen kylkiinsä koski ja hän huohotti raivokkaasti. Hän ei ollut koskaan ennen juossut näin syvälle metsään. Häntä alkoi jo pelottaa. Oli yömyöhä, varpaita paleli ja ei tietoakaan olinpaikasta. Nellin kurkkua kuristi. Hän oli aivan pakokauhun vallassa.
”Onko täällä ketään? HALOO”! Nelli huusi. Hänen äänensä kaikui vaimeasti. Nelli istahti puun juureen itkemään. Hän nukahti. Kun hän sitten jonkin ajan päästä heräsi, hänen päässään pyöri ajatuksia kuten ”miten pitkään nukuin”, ”missä minä olen”, ”miksi minä lähdin” , ”mistä saan ruokaa, jos jään tänne pitkäksi aikaa” ja ”onkohan täällä karhuja”. Kun Nelli tuli ajatelleeksi petoeläimiä, hän vaikeni. Hän alkoi kuunnella tarkkaan, kuuluiko jostain rapinaa. Ja, kuten arvata saattaa, rapinaa kuului. Läheltä.
Nelli nousi ylös ja katseli ympärilleen pelon vallassa. Kohta yhden katajapusikon takaa tuli joku vanha mies keppiin nojaten. Nelli aikoi juuri ruveta kirkumaan, kun mies sanoi: ”Ei tarvitse pelätä, lapsi. En tee sinulle pahaa.” Nelliä pelotti hieman, mutta oli lohduttavaa nähdä ihminen, ja hän juoksi vanhan miehen syliin. Mies keinutti Nelliä sylissään ja hyssytteli.
Kohta Nelli rauhoittui hieman. ”Miten sinä tänne olet joutunut,” mies kysyi. Nelli selitti, miten vanhemmat olivat tapelleet ja miten hän oli suuttunut ja lähtenyt juoksemaan pois kotoa. ”No, sinun täytyy sitten tulla minun luokseni yöksi, eihän täällä ulkona voi nukkua, täällä metsässä on vaikka mitä olentoja,” mies selitti, jätti vähäksi aikaa lauseen leijumaan, katsoi ympärilleen hitaasti ja jatkoi mutisten ”minä jos kuka sen tiedän”. Nelli oli hieman kiusaantunut. Nelli oli vasta kahdeksan, mutta silti hän ymmärsi, että ventovieraiden kanssa pitäisi liikkua mahdollisimman vähän. Kuitenkin hän nyökäytti päätään, pyyhki silmiään hihaansa ja seurasi miestä. Käveltyään noin kymmenen minuuttia Nelli näki laudoista tehdyn majan. Maja oli yksihuoneinen, mutta aika tilava. Mies alkoi tehdä jotain keittoa pienessä mustassa raudasta tehdyssä vehkeessä, joka muistutti vanhaa leivinuunia. Kohta mies kattoi pienen pöydän Nellille ja itselleen. Nelli huomasi olevansa melko nälkäinen, ja hän soi keittoa hyvällä halulla. Mies katseli hänen syömistään ja hymyili partaansa. He juttelivat niitä näitä, ja mies sanoi Nellille, että jos hänelle tulisi metsässä jokin hätä, hänen täytyisi vain huutaa vanhaa Mikaelia avukseen, ja hän tulisi. Nelli muisti hyvät tavat ja ei kysynyt Mikaelin ikäänsä. Nelli haukotteli, ja pyysi päästä nukkumaan. Mies laittoi muutaman vanhan tilkkutäkin päällekkäin lattialle, lähelle uunia, jottei hänelle tulisi kylmä. Mies itse nukkui lähellä ovea jonkinlaisessa matalassa, ilmeisesti kivestä tehdyssä sängyssä. Hänellä ei ollut mitään peitteitä tai tyynyä.
Nelli heräsi keskellä yötä ulkoa kuuluviin rysäyksiin. Mikael oli noussut sängystään ja oli ottanut käteensä hänen keppinsä. Hän seisoi yllättävän ryhdikkäästi niin vanhaksi mieheksi, Nelli huomasi. Nelli rauhoittui kun näki Mikaelin. ”Älä pelkää, lapsi, ne eivät pääse sisälle.” Mikael raahasi puisen tuolin lähelle Nellin petiä ja istui siihen ja tuijotti ikkunoihin päin. ”Mitä ne ovat mitkä tekee nuo äänet?” Nelli kysyi. ”Karhuja,” Mikael vastasi. ”Karhujahan ne vain.”
Nelli heräsi aamulla kirkkaaseen auringonvaloon. Hän ei nähnyt Mikaelia missään. Nelli ihmetteli asiaa, mutta rauhoittui, kun näki paperille hiilellä kirjoitetun viestin: ”Olen ulkona, tulen varmaankin aivan pian. Mikael” Nelli istuutui sängylleen ja alkoi odotellessaan tehdä käpylehmiä tikuista ja kävyistä joita oli pahvilaatikossa uunin vieressä.
Kohta Nellin leikki keskeytyi, kun hän huomasi, että oli yhtäkkiä kylmä. Hän värisi hieman, ja laittoi muutaman paksun polttopuun kalikan uuniin. Kohta hän säikähti huomatessaan, että oven puoleisessa seinässä näkyi valoton läikkä, vaikka aurinko paistoi suoraan siihen. Läikkä suureni kokoajan ja huone pimentyi. Nelliä pelotti. Kohta valoton läikkä oli peittänyt melkein koko talon, lukuunottamatta uunia ja sen ympäristöä, Nelli alkoi taas itkeä. Kohta huoneen pimeydessä näkyi kaksi punaisena salamoivaa pistettä, jotka olivat ilmisesti silmät. Ne suurenivat kokoajan suurenemistaan. Yhtäkkiä ovi aukesi ja Mikael astui sisään. Huone oli taas yhtäkkiä valoisa ja mitään silmiä ei näkynyt missään. ”Mikäs sinulla on, lapsi?” Mikael kysyi ja katseli Nelliä huolestuneena. ”Ei mikään,” Nelli vastasi. Mikael kohautti harteitaan. Kohta hän otti yhdestä kaapista keraamisen kannun, josta hän kaatoi jotain veden väristä nestettä kahteen mukiin. ”Juo pois vain,” Mikael sanoi Nellille. Juoma pisteli suussa, aivan kuin limppari, mutta mastui silti pehmeältä ja aivan kuin mansikoilta. Nellin tuli taas lämmin. Sitten Nelli huomasi, että Mikaelin vasemmalla olkapäällä oli kokoajan ollut pieni, kaunis varpunen. Se alkoi laulaa kun Nelli huomasi sen. ”No niin, lapsi, tee nyt näin. Seuraa tätä varpusta nopeasti, äläkä jää katselemaan taaksesi ja ihmettelemään puita. Seuraat vain varpusta,se johdattaa sinut kotiisi.” Nelliä heiman suretti jättää Mikael, mutta kotiin paluu oli silti hyvä asia. Hän halasi Mikaelia vielä kerran ja lähti sitten ulos seuraamaan varpusta.
Hän seuraili varpusta osittain hölkäten, osittain kävellen. Oli yllättävän lämmin vaikka olikin syksy. Kuljettuaan noin tunnin, jostain puusta hyppäsi jokin kissan kokoinen, epämääräinen, musta olento, ja se söi varpusen suoraan lennosta. Nelli säikähti ja meni täysin neuvottomaksi. Muutaman puun takaa hyppäsi pari pitkää, suomuihoista terävähampaista olentoa. Ne sähisivät Nellille, joka juoksi kohti erästä aukiota. Nellin mieleen tuli yhtäkkiä vanhan Mikaelin sanat. ”MIKAEL!” Nelli huusi niin kovaa että kurkkuun koski. Suomuihoiset hirviöt ja musta kissa (joka ei ollutkaan kissa, sillä oli aivan liian paljon jalkoja ollakseen kissa) lähestyivät Nelliä. Kohta Nellin takaa juoksi kukas muu kuin vanha Mikael, eikä kepistä ollut tietoakaan. Hänen kädessään oli jokin suurehko puun oksa, jolla hän huitoi olentoja kohti. ”JUOKSE!”, Mikael huusi ja osoitti vasemmalla kädellään kohti luodetta. Nelli alkoi juosta sinnepäin. Hän juoksi niin koaa kuin pääsi, ja Mikael huusi jotain käsittämättömiä sanoja. Kun Nelli vilkaisi taaksepäin, hän näki että aukiolla oli monia suomuisia hirviöitä, osa kuolleita, ja Mikael joka heilutteli paksua oksaa. Oksan päästä lensi ajoittain vihreitä salamoita. Olennot sihisivät ja kiljuivat. Kun Nelli oli juossut itku kurkussa pitkän aikaa, hän tuli lähelle kotiaan. Kohta hän kaatui polvilleen kotiportailleen. Hän itki ääneen. Hän oli taas turvassa.
