Harri seisoi vanhan mökin edessä ja tuijotti sen sammaloitunutta kattoa. Rakennus oli niin kaukana kaikesta, että tiekin oli vain kapea hiekkapolku, joka mutkitteli metsän halki. Tämä oli hänen vanhempiensa perintömökki, jonka hän oli viimein päättänyt myydä. Ei siksi, että hän tarvitsi rahaa, vaan koska hän ei ollut käynyt täällä vuosikymmeniin – eikä halunnutkaan.
Mökillä oli historia. Hänen lapsuutensa kesät olivat kuluneet tämän pienen rakennuksen ympärillä, mutta niihin liittyi myös jokin synkkä ja epämääräinen muisto. Jokin, joka pysyi hänen mielessään hämäränä varjona, vaikka hän kuinka yritti muistella tarkemmin. Hänen vanhempansa eivät koskaan puhuneet siitä. ”Se oli vain lapsen mielikuvitusta,” he sanoivat, kun Harri kysyi. Lopulta hän lakkasi kysymästä.
Nyt hän oli täällä, aikuisena, seisomassa mökin edessä, jossa kaikki oli alkanut. Hän huokaisi ja avasi oven. Se narisi kumeasti, aivan kuin mökki olisi vastustellut hänen sisäänpääsyään.
Sisällä oli kylmä, vaikka oli keskikesä. Ilmassa leijui vanhan puun ja kostean maan tuoksu. Harri napsautti taskulamppunsa päälle, sillä ikkunat olivat niin likaiset, että niistä pääsi vain häivähdys valoa. Huoneet olivat täynnä vanhoja huonekaluja, jotka näyttivät lähes koskemattomilta, mutta pölykerros kertoi niiden olleen käyttämättöminä vuosikymmeniä.
Hän kulki keittiön ohi ja muisti äitinsä seisovan siellä, laittamassa mustikkakiisseliä hänen lapsuudessaan. Mutta nyt liesi oli ruostunut, ja seinille nousseet homepilkut näyttivät kuin varjoilta, jotka liikkuivat hänen katseensa perässä.
Kun hän astui olohuoneeseen, hän pysähtyi. Ikkuna huoneen toisella puolella oli auki. Harri ei muistanut jättäneensä sitä auki, ja hän oli varma, että mökin piti olla lukittu. Hän asteli lähemmäs, kurkistaen ulos metsään. Pimeät puut näyttivät tiivistyvän ikkunan ympärille, vaikka hän tiesi, että se oli vain illan valon hämärtymistä.
Hän sulki ikkunan ja varmisti, että salpa oli tiukasti kiinni.
Ilta hämärtyi, ja Harri sytytti muutaman kynttilän, sillä mökin sähköjä ei ollut kytketty vuosiin. Hän istui pöydän ääressä ja alkoi käydä läpi vanhoja papereita, joita hän oli löytänyt kaapista. Hänen vanhempansa olivat pitäneet huolellista kirjanpitoa mökin ylläpidosta, mutta yksi paperipino erottui muista. Se oli sidottu narulla ja merkattu punaisella kynällä: ÄLÄ AVAA.
Harri hymyili itsekseen. Hänen vanhempansa eivät olleet mitään dramaattisia ihmisiä, joten tämä oli selvästi jonkinlainen pila. Hän irrotti narun ja levitti paperit pöydälle. Ensimmäisellä sivulla oli vain yksi lause:
”Jos kuulet koputuksen, älä vastaa.”
Hän kurtisti kulmiaan ja selasi eteenpäin. Seuraavilla sivuilla oli kirjoituksia, jotka näyttivät hänen äitinsä käsialalta, mutta ne olivat epäjohdonmukaisia. Rivien väliin oli piirretty sotkuisia viivoja, kuin joku olisi ollut liian hätääntynyt kirjoittaakseen kunnolla. Yksi lause toistui kerta toisensa jälkeen:
”Se tulee ikkunoista.”
Samassa Harri kuuli kolahduksen. Se tuli olohuoneesta. Hän nousi varovasti, kynttilä kädessään, ja asteli kohti ääntä. Ikkuna, jonka hän oli sulkenut aiemmin, oli taas auki.
Hän vilkaisi nopeasti ulos, mutta mitään ei näkynyt. Metsä näytti pysähtyneeltä, eikä edes tuuli liikkunut. Hän sulki ikkunan jälleen, tällä kertaa varmistaen, että salpa oli kunnolla kiinni. Kun hän kääntyi takaisin pöytää kohti, hän jähmettyi.
Paperit, joita hän oli lukenut, olivat levällään lattialla, vaikka hän oli jättänyt ne pöydälle. Hänen kynttilänsä valo tanssi varjojen mukana, ja hän tunsi ilman ympärillään kylmenevän entisestään.
Hänen oli lähdettävä. Tämä paikka ei ollut enää vain vanha mökki – se tuntui hengittävän, tarkkailevan häntä. Hän keräsi nopeasti tavaransa ja suuntasi ovelle. Kun hän tarttui ovenripaan, hän kuuli sen.
Kolme hidasta koputusta.
Se tuli olohuoneen ikkunasta.
Hänen sydämensä jyskytti, mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Hän veti oven auki ja astui ulos, mutta kun hän vilkaisi olkansa yli, hän näki sen.
Ikkunassa oli käsi. Se painautui lasia vasten, ja sormet olivat vääristyneet, aivan kuin ne eivät olisi kuuluneet ihmiselle. Mutta se, mikä sai Harrin jalat pettämään, olivat kasvot, jotka ilmestyivät käden viereen. Ne hymyilivät leveästi, mutta silmät olivat mustat kuin tyhjyys.
Harri ei muista, kuinka hän pääsi pois mökiltä. Hän juoksi, polku tuntui loputtomalta, ja hänen mielessään kaikui yhä tuo kolkutus. Hän saapui kylään vasta aamun sarastaessa, hengästyneenä ja verissäpäin oksien raapaisujen jäljiltä.
Hän ei palannut mökille enää koskaan, mutta joskus öisin, kun hän on yksin kotonaan, hän kuulee sen. Kolme hidasta koputusta – ja tuntee, että joku seisoo ikkunan takana, katsellen häntä hymyillen.
