Vanha maatila seisoi tyhjillään kaukana kaikesta. Se oli ollut autiona vuosikymmeniä, ja sen pellot olivat kasvaneet umpeen. Kyläläiset puhuivat siitä vain kuiskaten: tarinoita kadonneista ihmisistä, varjoista, jotka liikkuivat ikkunoissa, ja erityisesti kaivosta, joka oli pihamaan keskellä.
Kaivo oli syvä ja vanhanaikainen, rakennettu kivistä, jotka olivat ajan myötä peittyneet sammaliin. Sen ympärillä kasvoi rikkaruohoja, ja kansi oli osittain lahonnut. Mutta kaivon tummuudessa oli jotain selittämätöntä. Sanottiin, että se ei koskaan kuivunut, vaikka koko seutu kärsi välillä pahimmista helteistä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut kurkistaa sen syvyyksiin.
Anna ei uskonut tarinoihin. Hän oli nuori toimittaja, joka etsi aihetta seuraavaan artikkeliinsa, ja vanhan maatilan historia kiinnosti häntä. Hän oli kuullut kyläläisten varoitukset, mutta nauroi niille itsekseen. ”Vanhoja kylähulluja ja heidän tarinoitaan”, hän ajatteli. Tämä olisi täydellinen tilaisuus tehdä pilaa ihmisten taikauskosta.
Eräänä aurinkoisena syyspäivänä Anna päätti mennä tutkimaan maatilaa. Hän pakkasi mukaansa kameran, muistikirjan ja taskulampun. Kun hän saapui paikalle, maatila oli vieläkin synkempi kuin hän oli kuvitellut. Rakennuksen katto oli osittain romahtanut, ja ikkunat olivat pimeitä, aivan kuin ne olisivat katsoneet häntä takaisin. Mutta se, mikä kiinnitti hänen huomionsa, oli kaivo.
Se näytti vanhemmalta kuin muu tila. Kivet olivat lähes mustia, ja kaivon reunalla oli merkkejä, jotka näyttivät oudoilta kaiverruksilta. Hän kumartui tutkimaan niitä tarkemmin. Symbolit muistuttivat vanhoja riimuja, mutta hän ei tunnistanut niitä. Kyläläisten kertomukset palasivat hänen mieleensä, ja hän tunsi oudon kylmänväreen, vaikka päivä oli lämmin.
Hän otti taskulampun ja suuntasi sen kaivoon. Valo katosi lähes heti pimeyteen, eikä kaivon pohjaa näkynyt. Silloin hän kuuli sen ensimmäisen kerran.
Hiljainen ääni, joka tuli syvältä kaivosta. Se oli kuin kuiskaus, sanatonta mutinaa, joka nousi ylös varjojen keskeltä. Anna pysähtyi ja kuunteli tarkemmin. Se kuulosti siltä, kuin joku olisi yrittänyt puhua hänelle.
Hän perääntyi nopeasti, mutta hänen uteliaisuutensa voitti. Ehkä joku kyläläinen oli piiloutunut kaivoon pilatakseen hänen juttunsa. Hän nappasi repustaan köyden, jonka oli tuonut varmuuden vuoksi, ja kiinnitti sen kaivon reunaan. Hän valaisi taskulampullaan kaivon syvyyttä ja alkoi laskeutua.
Kaivo tuntui jatkuvan ikuisesti. Kosteus tihkui kivistä, ja ilman raskaus kasvoi askel askeleelta. Äänet voimistuvat, mutta ne eivät kuulostaneet enää inhimillisiltä. Ne olivat sekavia, moniäänisiä, aivan kuin joukko ihmisiä olisi kuiskannut yhtä aikaa. Anna pysähtyi ja tunsi paniikin nousevan. Hänen oli käännyttävä takaisin.
Kun hän yritti vetää itseään ylös, köysi liikahti. Se ei ollut hänen liikkeensä – joku veti sitä. Hän katsoi ylös, mutta kaivon suuaukko näytti kaukaiselta, kuin se olisi venynyt ylöspäin. Hän yritti huutaa, mutta ääni jäi hänen kurkkuunsa.
Köysi kiristyi, ja hän tunsi, kuinka se alkoi liukua hänen käsistään. Samalla hetkellä hän näki sen.
Kaivon seinästä kohosi käsi – pitkä, luiseva ja kalpea. Se tarttui hänen nilkkaansa, ja toinen käsi seurasi pian. Kädet alkoivat vetää häntä syvemmälle, ja samalla kuiskaukset muuttuivat korvia särkeviksi huudoiksi.
Hän yritti taistella, potkia ja kiivetä, mutta jokin oli saanut hänet kiinni. Hän näki vilauksen kasvoista – ei, ei kasvoista, vaan muodosta, joka muistutti kasvoja. Ne olivat vääristyneet, ikään kuin ne olisivat olleet samanaikaisesti mädäntyneitä ja eläviä.
Kun Anna ei palannut kylään, paikalliset tiesivät, mitä oli tapahtunut. He eivät puhuneet asiasta, eivätkä he lähettäneet ketään etsimään häntä. Tila sai jäädä koskemattomaksi, ja kaivo pysyi rauhassa.
Mutta joskus, tyyninä iltoina, kun metsä oli hiljainen, saattoi kuulla kuiskauksen, joka kantautui maatilan suunnalta. Ja jos joku uskaltautui tarpeeksi lähelle kaivoa, he saattoivat nähdä sen reunan sammaltuneissa kivissä tuoreita jälkiä – kuin kynsien raapaisuja, jotka yrittivät epätoivoisesti päästä ylös.
